kurpitsamaha.jpeg
 

Tarina kurpitsamahan takaa

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Hei, olen Pasi ja olen hieman mahakas. *taputusta* *yleisön mylvintää*

Syy mahakkuuteeni löytyy siitä, että vaikka rakastan liikuntaa, rakastan ruokaa vielä enemmän. Suhde ruokaan on vinoutunut minulla jo lapsena, koska muistan kasvuiässä syöneeni helposti 12 perunaa kerralla nälkääni. Mikäs siinä jos venyy 20 senttiä vuodessa, mutta sit kun ei enää veny, alkoi kilot jäämään vyötäisille.

Muutin 15-vuotiaana pois kotoa opiskelemaan. Silloin mulla oli vielä sixpäkki ja olin ruuminrakenteeltani atleetin ja hennon välimaastossa. Atlhento? Hentleetti? Vaikka yliskamarissa moni asia vippasi jo silloin, niin ulkonäköni suhteen itsetuntoa oli kuin pienessä pitäjässä. Oi niitä aikoja! Muistan miten pikkuhumalissaan saatoin mennä juttelemaan ihmisille ideologialla "hän tykkää musta tai ei, siinähän se selviää". Oijoi, voi kun se asenne olisikin jäänyt.

Mutta niin alkoi vähitellen pituuskasvun loppuessa maha kasvamaan ja sitä hillitsemään alkoi laihdutus. Olisinko ollut jotain 16 kun ekalle laihikselle ryhdyin. Nyt 20 vuotta myöhemmin takana on helvetillinen määrä sekä kitukuureja että pidempiä vetoja, elämäntapamuutoksia ja ties mitä. En sanoisi, etteivät ne ole auttaneet, mutta yksikään ei ole niistä palauttanut minua sixpäkkiaikaan.

Mikä pahinta, eivät ne kilot niinkään haittaisi, vaan jossain matkan varrella en enää pitänyt itse itseäni viehättävänä. Itsetunnon kulmakivi mureni, jonka jälkeen ihmisille jutellessa en enää miettinyt "ihan yksi ja sama tykkääkö vai ei, siinähän sen näkee", vaan jo valmiiksi oletin, että ei tykkää kuitenkaan. Aika äkkiä ulkonäköitsetunnon mureneminen levisi muuallekin ja sit alkoi kyseenalaistamaan omia juttujaan, kiinnostavuuttaan, jne. Pian lähtöolettaa, että heti kun avaan suuni, kaikki ovat että hitto mikä dorka menispä äkkiä pois kurpitsamahoineen!

Olin (ja olen) katkera siitä miten upea muistikuvissani teininä olin. Pelkkää lihasta ja nahkaa ja pilkettä silmäkulmissa. Se oli kadonnut ja tilalle oli tullut vääristynyt minäkuva, jossa haikailen jotain mahdotonta nuoruutta. Enkä edes vain kropan takia, vaan jotenkin kai oletan, että jos olisin laiha yhtäkkiä herran enkelten kuoro torvet soiden päälleni heittäisi teini-iän itsetunnon, osaisin taas iskeä tarinaa suullani kadulla vastaantulijoille, "ELÄMÄ ON UPEAA JA UUTTA" -fiiliksen ja lämmittäisi kesät taas lapsuuden kuumiksi.

Koko ajattelumaailmani on kietoutunut tämän vahingollisen "olin aikanaan..." -katkeruuden ja "sit kun olen taas" -haaveilun ympärille. Elän puoliteholla ja puolivalolla, kaivaten mennyttä ja odottaen, että sit kun joskus olen taas siinä kunnossa, niin sit taas...

"No mutta eikös mahakkaat miehet ole charmantteja, mikä ongelma ylipäätään?"

Kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on fyysinen. Jos en kyttää painoani, alan lihoa todella nopeasti. Minun on hirveän vaikeaa ymmärtää mitä tarkoittaa kohtuus. Mikään "kohtuudella kerran kuussa saa syödä pizzaa" ei toimi, kun minä haluan syödä JOKA päivä pizzaa. Ainoa tapa olla syömättä joka päivä päin ulkosynnytintä on toimia kuin ex-alkoholisti viinan suhtaan; kieltäytyä täysin. Se toimii niin pitkään hyvin, kunnes retkahdan. En voi syödä yhtä karkkia. Se on joko 0 tai kilo. Eli vaikka nykypaino ei olisikaan pahemmin ongelma, niin ilman jatkuvaa vittumaista laihduttelua olisin vuoden päästä 50 kiloa painavampi, en 0,5 kiloa.

Toinen ongelma on monimutkaisempi. Olin syntymättömänä sieluna väärässä jonossa, kun poikalapsille jaettiin stereotyyppisiä poikageenejä. Tämä aiheuttaa sen, että mielenkiintoni on enemmän muodissa kuin lätkässä ja paljon mieluummin pukeutuisin säihkyviin tiukkoihin housuihin kuin pieruverkkareihin. Mikäänhän mua ei estäisi, mutta kun jo valmiiksi vähän häpeilee omaa tyyliään ja kokoajan tasapainottelee ja keinahtelee sen välillä, "mitä miehet saa pukea" ja välillä on tosi perusmiesvaatetta ja välillä jotain ihan överiä, niin jostain syystä koen keskivartalopumpsakkuuteni olevan tässä se suurin ongelma. Että ei glitterpaidassa mitään vikaa, mutta kun on tätä keissiä, niin nytpä se onkin sitten kamalaa! Kun jo valmiiksi on epävarma ja itseinhoinen ja kyseenalaistaa, että miksi tykkään säihkeestä enkä maastokuosista, niin siihen ei millään haluaisi enää mitään keskivartalokompleksia sotkemaan ja latistamaan itsetuntoa. Ja kaiken lisäksi mulla on vielä hillitön halu esiintyä ja tehdä jotain suurta, eikä vain piileksiä kotona. Ja vaikka tiedän, että heteronakin saa osallistua ties mihin pukubileisiin, niin stereotyyppisesti ehkä itse itselleen heittää "ei saa" -estoja ja sisäinen ääneni huutaa ilkeästi "pukeudu khakinvärisiin ripulinruskeisiin miesvaatteisiin ja kalasta, perkele ja jätä ne paljetit kauppaan kahisemaan!". Never!

Perustin tämän blogin osana teemaa vaihtaa "sitku" pois ja tilalle "nytku". Eli jos tämän blogin avulla saisin lopultakin katkaistua mun ärsyttävän "sit kun..." -asenteen ja

JUMALAUTA *NYT KUN* SÄIHKYÄ KUIN KIRKKAIN TÄHTI LAVALLA VATSALÄSKIT PALJETTIPAIDASSA HÖLSKYEN JA NAAMALLA SELLAINEN ILON VIRNE, ETTÄ NAAPURITALON IKKUNOISTA RITINÄ KUULUU!

Puuh. Hehee. Siis. Eli haluaisin (mahdollisen) laihtumisen menevän näin:

Joku upea harrastus, jossa saan toteuttaa säihkymistä ja esiintymistä ja se on joko liikunnallinen tai sitä varten haluaa treenata -> on joku todella motivoiva syy hankkiutua parempaan kuntoon -> hankkiutuu parempaan kuntoon

eikä näin

Pitää laihtua, koska "sit kun" oon laiha musta tulee onnellinen ja voin hankkia upean harrastuksen jossa säihkyä.