bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

5 satunnaista faktaa minusta

5 satunnaista faktaa minusta

Törmäsin "5 satunnaista faktaa minusta" -haasteeseen ja päätin tehdä sen itsekin.

Mutta enhän minä olisi minä, jos en ylianalysoisi tätä puhki! Joten ottakaa hyvä asento, täälä pesee!

1) Olen tehnyt elämässäni kaksi asiaa, joista olen erityisen ylpeä.

Ensimmäinen niistä on se, kun yhtäkkiä sain päähäni juosta maratonin. Ajattelin vielä, etten halua mitään masentavaa Sorsuanperän suojuoksua, jossa on 3 osallistujaa ja palkinnoksi litra kuraa. Ei! Haluan aloittaa huipulta!

HALUAN JUOSTA MAAILMANMESTARUUSKISOISSA!

Ja näinpä tein! Het yhden vuoden treenin, yhden valmentajan ja kahden hajonneen akillesjänteen jälkeen.

Osallistuin Australiassa järjestettyihin maailmanmestaruuskisoihin edustaen 35-vuotiaissa miehissä.

Lopputuloksena olin maailman 26:s nopein maratonari ikäluokassani!

Ps. ei kerrota kellekään, että osallistujia oli 27.

Ironian huippuna opin, että viralliset maailmanmestaruuskisat ovat todella todella tylsiä, koska kaikki on kiellettyä. Omat vaatteet? Kiellettyä. Omat juomat? Kiellettyä. Musiikkisoitin? KIELLETTYÄ!

Oli pitkänlipsakka matka juosta luomuna ilman mitään ärsykettä, joka peittäisi edes vähän sitä mieltä kääntävää tuskaa mitä maratoni on.


2) Se toinen ylpeyden aihe on fakta, että minä olen räpännyt lavalla Apulannan säestäessä minua.

Kyllä. Räpännyt. Apulannan säestäessä. Lavalla.

Biisinä oli itsekeksimäni "inttiräppi" ja paikkana Kuopion Musiikkitalon alakerran jazz-klubi.

On sanomattakin selvää, etten osaa räpätä.


3) Tykkään siltä miltä materiaalit tuntuu.

Kun moni muu mies ostaa vaatteitaan sen perusteella miltä ne näyttää ja onko ne tarpeeksi äiämäisiä, niin minä enemmän mietin miltä ne tuntuu.

Kivestä tehdyt villapaidat saavat jäädä kauppaan Turojen ja Makejen ostettavaksi, kun meitsimandoliino etsii enkelinpehmeyttä, hellivää joustavuutta tai silkkistä muovin sileyttä. Ja kun sellaista löytyy, niin tungen setelitukkoja kassaneidille kaksin, kolmin käsin.

Eipä tämä kai niin outoa olisi. Mutta kun tähän liittyy vielä yksi hävettävämpi salaisuus.

Nimittäin sormenpääni ovat vähän koppuraiset, enkä tunne niillä niin hyvin kuin toivoisin. Ihan pehmeä joo, mutta onko tarpeeksi? En tiedä!

Joten The Virallinen materiaaliostopäätös pitää tehdä jollain muulla kehon osalla kuin sormenpäillä ...

HYI EI! EI!

Vaan poskella tai huulilla!

Joten siellä mä kyykistelen HenkkaMaukan rekkien välissä pehmoinen villapaita hyppysissäni, katselen pälyillen ympärilleni varmistaen ettei kukaan näe ja TUIKS, tungen villapaidan poskeani vasten.

Jees, ah, kyllä! On tarpeeksi pehmeä! Poski hyväksyy! Ja eikun kassalle.


4) Kaikkein suurimmat ja pisimpään muistoissani pysyvät kicksit saan silloin kun yhtä aikaa olen fyysisesti läkähtymässä, näen jotain visuaalisesti upeaa ja kuulen jotain vaikuttavaa.

Esimerkkinä se idioottimainen tempaus, kun kaverini kanssa päätettiin vaeltaa ukkosmyrskyn edellä kaikkein korkeimmalle löytyneelle huipulle ja sit kun taivas räjähti auki, teimme sen mitä lapsokaiset koskaan ei saa tehdä. Juoksimme metsään pakoon.

Kaiken sen paniikin keskeltä en hirveästi muuta muista, paitsi muutamat äärettömän selkeät ja edelleen ihokarvat pystyyn nostavat valokuvan lailla mieleeni syöpyneet muistojäljet.

Se kun keho oli aivan äärirajoilla juoksemisesta, korvissa soi jatkuvat aivan viereen iskevien salamoiden jalat alta vievät metalliset karjahdukset ja kun koko näkökenttä täyttyi kirkkaasta hehkuvasta valkoisuudesta, murskautuvien puiden oransseista säpäleistä ja rankkasateen harmaasta.

Tai se jos sanon minulla olleen upea mieleenpainuva sisäpyöräilytunti, niin en tarkoita sen koko tunnin olleen mitenkään erikoista.

Tarkoitan, että ne 12 maagista sekuntia, kun pulssi lähestyi äärirajoja, näkökenttä alkoi kaveta ja yhtäkkiä huomasin koko luokallisen polkevan tismalleen Scooterin tahtiin edessä heiluvan poninhännän lyöden rummun lailla tahtia, olivat niin upeita että kiitos niiden koko tunti oli hyvä tunti.

Viides kohta on pitkä ja aika henkilökohtainen sepostus. Jos et jaksa lukea enempää, en pahastu!

5) Koen Jari Sarasvuon osaltaan pelastaneen minut.

Tä?

Lapsena olin kai varsin sosiaalinen jos oikein muistan, mutta sit teini-iässä alkoi olla enemmän ongelmia ja pohjakosketus tuli yliopistossa.

Sosiaaliset tilanteet olivat todella vaikeita, eikä ahdistus, kaiken yli- ja puhkianalysointi ja minussa asuva synkkyys auttaneet asiaa.

Suoritin yliopiston vasemmalla kädellä valikoiden niitä kursseja, joita ei tarvinnut tehdä porukassa. Kavereiden kanssa oli toki kivaa, mutta kaikki muut sosiaaliset tilanteet olivat nou-nou. Ja kun en itseäni pakottanut ja alistanut näille tilanteille, niin ne muuttuivat kokoajan vain vaikeammiksi ja vaikeammiksi.

Työelämässä pärjäsin semiok, mutta silti olisin halunnut jutella vain tietokoneille enkä ihmisille.

Suurin muutos tähän tuli kun pääsin Helsinkiin Satama Interactivelle töihin. Yhtäkkiä wild Jari Sarasvuo appeared ja hän ostatutti oman firmansa ja kaappasi firmamme brändin tehden siitä Trainers' Housen.

Muutos oli suuri. En enää ollutkaan töissä it-firmassa, vaan valmennusfirmassa. Päivittäinen työ ei sinänsä muuttunut mihinkään, mutta ympäristö muuttui.

Sarasvuon kosketus näkyi siten, että hän panosti jatkuvaan työntekijöiden kouluttamiseen. Hän uskoi siihen, että jokainen henkilö on asiakaspalvelija, myös se syrjäisimmän nurkan it-myyrä.

Meitä raahattiin puheviestinnän koulutuksiin ja tehtiin selväksi, että jörönä it-mörkönä oleminen ei tässä firmassa ole enää sallittua.

Lisäbonuksena Sarasvuo järjesti hurmostilaisuuden koko yritykselle joka keskiviikkoaamu klo 07.00. Tilaisuus oli "vapaaehtoinen", mutta mafiatyyliin jokainen ymmärsi tulla paikalle.

Joten näin minä istuin joka keskiviikko ennen kukonlauloa Sarasvuon hurmostilaisuudessa ja kuuntelin paasausta mm. itsetyydytyksestä ja kreikan rakkauskäsityksistä.

Tottakai siitä paasauksesta 95% oli hömppää ja/tai meni ohi maalin, mutta ne loput 5% osuivat maaliin kuin mökkitikka selkään.

Ne yksittäiset opit aloittivat suuremman muutoksen. Ymmärsin, että sosiaalinen uuvattiuteni oli este haaveideni tiellä. Ymmärsin, että se ei korjaannu itsestään. Ymmärsin, että minun täytyy sietää valtavaa epämukavuutta, jotta pystyn petraamaan siinä.

Päätin, että minun on PAKKO altistaa itseäni enemmän ja enemmän sosiaalisiin tilanteisiin.

Kaikkein parhaiten se onnistuu työelämässä, koska pakko on paras kokki ja töissähän pakkoa riittää. Aloin aktiivisesti ottamaan sellaista vastuuta, jossa minulta vaaditaan ihmisten kanssa olemista.

Sydän kurkussa ja kurkku kuivana takeltelin pitäen presentaatioita, voin pahoin ennen asiakastilaisuuksia ja revin tupoittain hiuksiani esimiestöissä.

En tykkää! EN TYKKÄÄ! EN TYKKÄÄ! EN TYKKÄÄ!

Se mitä tapahtui, oli jatkuvasti siirtyvä epämukavuusalueen reuna. Kun vuotta aiemmin joku asia olisi saanut minut jännitysoksentamaan yön vessassa, nyt se olikin arkipäivää. Toki aina putkessa oli astetta vaikeampi juttu, joka vei unet.

Ja nyt olen pisteessä, jossa työni on käytännössä lähes pelkkää viestintää. Ihmisten johtaminen, myyminen, asiakkaiden ja tiimien valmentaminen, presentointi ja vaikeiden tilanteiden purkaminen ovat asioita, mitä en olisi 5 vuotta sitten koskaan uskonut voivani tehdä.

Helppoa se ei ole vieläkään. En ole ihmisenä muuttunut sen extrovertimmäksi, olen vain oppinut paremmin sietämään sosiaalisia tilanteita.

Eikä kehitys ole suoraviivaista. Edelleen on ihan normaalia, että toisaalta voin esiintyä lavalla tai puhua asiakkaan toimitusjohtajalle ohuin tiedon päästäni säveltäen, mutta viisi minuuttia ennen tätä olen psyykkaamalla psyykannut itseäni, että uskaltaisinko moikata työkaveriani tai pyytää ketään lounaalle vai menisinkö taas yksin.

Ilman Sarasvuota en kuitenkaan olisi näinkään pitkällä

Kiitos Jarppa!

Mikä oli sitten se kaikkein tärkein Sarasvuon oppi? Se oli tämä: "Kaikki vastaukset ovat siinä hetkessä".

Ihmiselle, joka kolme päivää etukäteen kävi mielessään kaikki (karmeat) mahdollisuudet, miten puhelinsoitto sähköyhtiölle voi mennä, tämä oli äärettömän vapauttavaa.

Ahaa, entä jos eka vain soittaisin ja luottaisin siihen, että kyllä se juttu selviää ilman etukäteissuunnitteluakin? Asioista tuli paljon paljon helpompia tätä myötä.

Toki myös paljon hävettävämpiä, koska voi sitä mokien ja kommellusten määrää, kun ei enää valmistaudu, eikä luontaisesti oikein osaa.

Facebook: https://www.facebook.com/kurpitsamaha/posts/2124038254554211
(Photo by Noah Näf on Unsplash)

Siihen se jää, mihin sen jättää

Siihen se jää, mihin sen jättää

Unohda self-help, täältä tulee self-mylvintä!

Unohda self-help, täältä tulee self-mylvintä!