bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Vuoteni Kuopiossa ja legendaarinen sukijamies

Vuoteni Kuopiossa ja legendaarinen sukijamies

Tiedättekö, että muutin 15-vuotiaana pikkukylältä Kuopioon opiskelemaan? Nyt tiedätte!

Jostain syystä en ole hirveästi kertonut nuoruudestani. En siitä, miten synnyin Kiuruvedellä, miten asuttiin hetki Juankoskella ja mietin vietin peruskouluvuoteni maalla alle sadan hengen pikkukylässä.

Enkä tosiaankaan sitä, miten olin viidentoista kun muutin yksin "isoon kaapuntiin" itsenäistymään ja opiskelemaan lukio + amis -kaksoistutkintoa!

Oi voi mitä aikaa se oli! Siinä sai aika ripeällä tahdilla oppia suurperheen kasvattina elämää yksin ja yksinäisyydessä, oppia pienen kylän poikana elämää ihmismassoissa ja oppia ylipäätään itsenäiseksi. Kukaan ei siivoa, kokkaa tai pyykkää, jos et sinä, ja jos oudosti koskee mahaan tai kaupungilla tulee turpaan ja viedään rahat, niin setvipä itse mitä sille tehdä!

Niistä ajoista riittää ihan loputtomasti kerrottavaa, mutta aloitanpa kertomalla minun ihka ensimmäisestä kämppiksestäni!

Koska 15-vuotiaat eivät siihen aikaan olleet vielä oikeutettuja opintotukeen, piti yrittää pihistää rahaa ihan kaikesta mistä pystyi. Asumisen säästöjä haettiin sillä, että asuin varsin huokeassa neljän hengen solussa.

Tämä soluni törötti kerrostalossa Neulamäen päällä. Sellainen tyypillistäkin tyypillisempi punatiilinen matala opiskelija-asuntola, vieressään noin 20 samanlaista. Oli kerhohuonetta, jossa oli puhelinkortilla huonosti mutta toimiva yleisöpuhelin. Oli kolikoilla toimiva pesutupaa. Oli pyörävarastoa, johon sai pyörän varastettavaksi.

Kun muutin, kämpässä oli lisäkseni vain yksi henkilö. Sanottakoon heti, että hänessä ei ihmisenä ollut mitään vikaa, mutta minä juuri lukion ja itsenäisen elämäni aloittaneena ja hän yliopiston ihankohta päättävä ei vain oltu ihan samassa universumissa.

Mitään suurempaa ystävyyden tai kaveruuden kipinää ei syntynyt, mutta siedettiin sentään toisiamme, kuten kämppikset usein pruukaavat tehdä. Vietettiin mahdollisimman paljon aikaa eri tiloissa ja salaa kuikittiin oven raosta, onko toinen jo lähtenyt keittiöstä.

Tiedättekö kun olisi hirveä nälkä, mutta oven raosta näkee hänen istuvan keittiössä, niin ei kehtaa mennä sinne ja sit nälkäänsä syö vain sormiaan kunnes tie on vapaa.

Tämä tyyppi kuitenkin onnistui jättämään vahvoja muistijälkiä aivoihini ja ansaitsi jopa kolme eri lempinimeä.

Ensimmäinen lempinimi.

Oli ensimmäisiä elokuun kouluperjantaita ja meillä oli lukiossa mopokaste. Olin pyöräillyt koulusta kotiin sinisellä Tunturin seitsenvaihteisella kostajallani naama huulipunalla sotkettuna ja vaatteet kananmunilta haisten ja suihkuttelin itseäni valmiiksi mopokastajaisten iltajuhliin.

Tykkäsin jo silloin huljuutella itseäni suihkussa pitkään ja ihailla miten auringonsäteet prismoituivat vesipisaroista. Pieni yksityiskohta jota edelleen huomaan kaipaavani, oli kyky katsella suihkun ikkunasta ulkona heiluvia loppukesäisiä koivuja. Toki nykyajan rakennustekniikalla ei suihkuun enää taideta rakentaa ikkunoita tai suositella niitä auki pidettäväksi, mutta silti!

Hieman närkästynyt koputus ovelle.

"Meneekö sulla vielä pitkään?"

Vastaan, että olen vielä suihkussa, mutta voin yrittää pestä itseäni nopeasti.

"Ei tarvii, mutta voisitko antaa minulle harjan?"

Kah, kämppis siivoaa! Pitäsköhän munkin joskus? Puistelin enimmät shampoot hiuksistani, raotin ovea ihan hieman ja ojensin vessan nurkassa töröttävän harjan ja rikkalapion. Ne olivat sellaisessa kivassa telineessä yhdessä ja olivat sinisiä ja olin hurjan ylpeä kun olin ne ostanut. Minun aikuiselämä, minun aikuiselämäsiivousvälineet, mutta ihanassa sinisessä lempivärissäni. Aikuisuuden kun ei tarvitse ruskeaa tai rosteria tarkoittaa.

"EIKUN HIUSHARJA!", hän huudahtaa ja viskaa oven raosta harjat kolisten takaisin vessaan.

Mulla itselläni oli polkkatukka, joten hiusten harjaaminen oli arkipäivää. Kampa buu, harja jee! Mutta kämppikselläni oli varsin lyhyt ja erittäin päänmukainen brittitukka. Miten helvetissä sitä edes voi harjalla sukia? Eikä täällä vessassa edes mitään harjaa ole paitsi mun! Enkä saaputti halua lainata omaa harjaani!

Lopulta sit suihkun jälkeen selvisi, että hänellä oli kyllä pieni harja vessan kaapissa, en vain sitä omien romujeni takaa huomannut. Kovin mielenosoituksellisesti hän sieltä sen kaivoi, kun lopulta peilit huurussa sieltä ulos kömmin.

Vaikken koskaan lopulta todistanut sitä näkyä kun hän lyhyttä tukkansa harjalla sukii, ensimmäinen lempinimi kilahti silti hänelle plakkariin.

"Sukijamies", tervetuloa!

Kun olin saanut Lotuksen siniset puotani komplementoivat farkut jalkaani ja siihen aikaan vielä varsin timakan yläkropan verhottua leviksen sinisellä t-paidalla (mainitsinko sinisen olevan lempivärini?), poikkeuksellisesti päätin olla sosiaalinen ja menin keittiöön valmistautumaan lähtöön.

Sukijamies kyseli kovasti, olenko menossa baariin ja ei oikein ymmärtänyt konseptia, että kato viistoistavuotiaat ei oikein pääse. "No mitä ihmettä te sitten ulkona teette?"

Hengaillaan! Tai no siis onhan meillä eka ne mopokasteen jatkot, mutta sit kön ne loppuu, meen varmaan hengaan kartsalle!

OI NIITÄ AIKOJA! OI SITÄ KUOPION TORIA JA TORIPÖYTIÄ, JOISSA SAI ISTUA JA TUTUSTUA IHMISIIN! HERRANJUMALA SE OLI UPEAA AIKAA!

Sukijamies oli sit muuten pihi kuin saatana! Tai no niin olin minäkin, mutta jos minä olin pihi kuin saatana, niin hän oli pihi kuin saatanan ukkivainaa, joka kuivatti vessapaperinsa narulla uusiokäyttöä varten.

Molemmat kokattiin kaikki ruokamme itse, tottakai, koska ulkona syöminen oli etäinen ja hyvin naurettavan kallis konsepti siihen aikaan elämää.

Itseasiassa muistan ennen muuttoani, miten olin kesätöissä äitini työpaikalla ja yksi hänen työkavereistaan päivitteli kovaan ääneen, että miten sä poika parka pärjäät kun joudut itse ruokasi tekemään. Eikun aah, tehän saatte koulussa ruokaa, no sit iltaisin käyt jossain pizzeriassa.

Mä olin vain, että joka ilta käyn ostamassa 10 markan pizzan? Miten jumalattoman käsittämättömän sairaan rikas pitää ihmisen olla, jolla on vara tuhlata 300 markkaa kuussa pizzoihin? Joo, kuule ukko ei! Ihan itse ruokani väsään!

Toinen lempinimi.

No mut asiaan. En muista oliko maanantaita vai perjantaita, väliäkö tuolla, mutta olin tullut koulusta ja söin hernekeittoa ja tuoretta ruisleipää, ja luin Pelit-lehteä elämästäni nauttien. Ihanaa rauhaa, sukijamies on vielä koulussa, muut kämppikset eivät ole vielä muuttaneet ja ulkona paistaa loppukesä!

Ulko-ovi käy. Ääh, sukijamies tuli yliopistosta.

"Moi"

Moi, huikkasen ja jatkan syömistä kääntymättä. Hän alkaa laittamaan ostoksiaan jääkaappiin.

Sen jälkeen hän tekee omat Ruokatraditionsa (TM). Köyhillä ei ole varaa vaihteluun, joten kuten minäkin, hän kokkaa aina samaa ruokaa aina samalla tavalla.

Ensiksi jumalaton jättikattila täyteään vettä ja hellalle. Sellainen oikein wanhan kansan ruttuinen alumiininen ja karhea sankko ja poforit hellasta täysille. Sekaan meni aina 4 pestyä, mutta kuorimatonta ja raakaa kokonaista perunaa, 4 pestyä mutta kuorimatonta ja raakaa kokonaista porkkanaa, ja 2 kananmunaa. Kuorimatonta, raakaa, kokonaista, tietty.

That's it. Sit se keittää ruplatteli sitä kolmisen varttia ja horni puhelimeensa sellaisenaan, kuorineen kaikki muut paitsi munat. Joka päivä sama.

Sulle tuli kirje, loihdin ja osoitan hempeällä käsialalla kirjoitettua valkoista pientä kirjekuorta, jossa oli perhospostimerkki.

Hänen äänestään alkaa loistamaan innostus ja yllätys!

"Kappas!"

"KAPPAS! Ohoh! No jopas! KAPPAS!"

Hyvin lyhyen briiffauksen perusteella kuuntelin rivien välistä, että kyseessä oli joku vanha naispuolinen tuttu tai heila, joka oli lähettänyt yllärikirjeen. Nykyajan lukijoille huomautuksena tämän olevan ysärin vastike sille, että joku slaidaisi sun instan DM:iin mukaviattomalla, mutta romanttistarkoitusperäisellä "moi mitäs kuuluu?" -viestillä.

Ja näin sukijamies voitti itselleen romanttisen hekumoinnin tuoksinassa uuden arvonimen, "Kappasmies".

Kappasmies hehkuu onnea ja minä olen ylpeä hänen puolestaan. Ajattelin ehdottaa, että kysy ja soita tälle heilalle ja pyydä treffeille! Voin tuoda sulle harjan, niin voit sukia hiuksesi ennen tärskyjä!

Kolmas ja viimeinen lempinimi.

Kerroinkin jo aiemmin miten minua ja kappasmiestä ehdotti ruoanlaitossa piheys et köyhyys, mutta se mikä meitä erotti, oli mitä ruisleivän päällä törötti rohtuneen ylähuulen lisäksi.

Hän veti halvinta prisman ruisleipää paljaaltaan ilman levitettä. Kyllä. Sellaista sahanpurukuivaa ysäriajan teollista leivänkuvatusta hän pisteli tuulensuojaan ilman sen suurempia voiteluita tai hörteitä.

Minulle taas oli kynnyskysymys, että levitettä piti olla. Voimariinia, perkutti! Vaikka maksoi hunajaa ja mansikoita, niin se oli asia jossa en pihistellyt.

Jos kerta ruisleivän äiteen antamasta juuresta alusta asti itse känsisin käsin leivoin ja rakkaudella pyöreäksi taputtelin, niin en jumankasvitjat vieköön pilaa sitä nautintoa syömällä leipää kuiviltaan!

Voimariinia sopivan paksulti päälle, juustohöylällä siihen sitten kurkkusiipaleita ja punaisesta kilon edampakkauksesta kaksi siivua päälle vot!

No oliko seuraava viikko, kun sama kuvio toistuu kirjettä lukuunottamatta. Nautin omasta rauhasta koulun jälkeen yhteiskeittiön pöydän ääressä, syöden tuoretta ruisleipää ja hernekeittoa (vatsani oli btw aika ilmavassa kunnossa siihen aikaan, en ymmärrä korrelaatiota) ja ulko-ovi käy. Kappasmies tuli, ääh.

Sanon moit selkääni kääntämättä ja kuuntelen kahinaa ja rapinaa kun hän tunkee ostokset piskuiseen jääkaappiin.

Rapinaa? Hetkinen, ei hän koskaan ennen ole rapissut jääkaapilla! Rapisteleeko hän perkele mun lihapiirakoita, joita olen ostanut itselleni yksinäisyyttäni helpottamaan! JUMALAUTA ÄIJÄ, NE MAKSOI 3 MARKKAA PAKETTI! VITJA MÄ VEÄN SUA KASETTIIN, TÄ?

Syy selvisi pian: "Valmistuin just yliopistosta ja muutan pois!".

Kappas!, vastaan.

"... ja sen kunniaksi ostin itselleni kerrankin tuoretta ruisleipää prismasta!"

Totta! Rapina oli tullut paperipussista, jossa näytti olevan sangen herkullinen tuore limppu! Oijoi! Jos en söisi joka päivä itse tuoretta itsetehtyä ruisleipää, olisin voinut olla vaikka kateellinen! Mutta onnellinen olin hänen puolestaan. Ihan varmasti parempaa kuin se karmea teollinen ysärileipä mitä hän joka päivä syö.

Mutta aikooko hän syödä sen paljaaltaan?

"... voisinko millään pyytää, että tarjoaisit minulle voimariinia? Tällainen leipä kaipaa levitettä!"

Vastasin, että tottakai, ota vaan.

Jatkoin syömistä ja moneen kertaan luetun Pelit-lehden lukemista. Se oli ainoa kotona tehtävä harrastukseni siihen aikaan kuntopiirin lisäksi. En silloin näet vielä omistanut televisiota, radiota tahi tietokonetta, saati ollut uskaltautunut vielä kirjastoon.

Hän alkaa taas keittelemään ihanaa kuoripottu-kuoriporkkana-kuorimuna -hässäkkäänsä ja tohisee jotain siinä samalla.

Sit hän leikkaa ihan jumalattoman palasen siitä tuoreesta limpusta. Sellaisen valehtelematta nyrkin paksuisen!

Kappasmies istahtaa pöytään tuore mutta paksu limppupala nenänsä edessään, katsoo minua suoraan silmiin ja sanoo painokkaalla äänellä "TARJOAPPA!"

Vastaan taas, että tottakai, ota vaan! Saa ottaa!

Soppani on syöty, heitän astiat "likoamaan" tiskapöydälle ja pamautan huoneeseeni täyttämään Pelit-lehden ristikkoa. Sellaista, joka on 99% jo täytetty, mutta se viimeinen kirjan puuttuu, eikä siihen käy mikään. Vinkkinä Hurtsevits, neljä kirjainta, täytetty jo PÖ_R. PÖKR? PÖZR? PÖNR? Hitostako minä tiedän!

Varttia myöhemmin rupea ristokot kismettämään sen verran, että ajattelen hakaista lasin vettä. Vähän tuo hernetsoppa ja ruisleipäkin kun mahassa palperoittaa.

Avaan huoneeni oven ja säikähdän, kun huomaan kappasmiehen istuvan keittiössä edelleen samassa kohden pöytää, samassa asennossa, sama vaativa tuijotus minua kohti leiskuen. Hänellä on edessään puoliksi jyrsitty limppu, jota hän vetää naama uskomattomalla norsuntortulla ILMAN VOIMARIINIA PALJAALTAAN!

Olisi kai sitten pitänyt tajuta hänelle ne voimariinit ihan pöytään asti tarjota. Ei näköjään osannut tai uskaltanut itse jääkaapista ottaa vaikka mielestäni luvan selkeästi annoin.

Mutta sitäpä niittää mitäpä kylvää, joten en todellakaan sitä voita hänelle enää aio pöytään tarjota. Olin silloin vähän ehdottomampi kun nykyään.

Kävelin keittiöön tulisen katseen leiskuessa. Otin keittiön pöydältä juomalasin, raaputin pahimmat kuonat siitä pois, täytin sen vedellä, käännyin ympäri ja kävelin huoneeseeni. Tunsin edelleen pistävän katseen leimuavan puopuolellani.

No siinäpä vihaisena tuijottaa, senkin, senkin... "Tarjoappa!" -mies.

Kun illalla lähdin viikonlopuksi vanhemmilleni hän ei ollut paikalla ja kun palasin maanantaina takaisin, hän oli jo muuttanut pois.

Ah, mitä muistoja sukija-kappas-tarjoappa-mies minulle tarjosit! Olit joten kuten siedettävä kämppis, kuten minäkin ehkä sulle! Jos joskus vielä elämässämme kohtaamme, voin tarjota voita leipäsi päälle!

Valitettavasti tästä se kämppisalamäki sitten alkoi. Pian taloon muutti kaikki 3 kämppistä ja sekaan mahtui mm. "Aamuinen ranskalainen trumpettimies", "Soitin bassoa niin kovaa että oven karmi katkesi" -mies ja "Psychobilly".

Voi oi niitä aikoja, voi ei.

Ps. Kuvassa taitaa olla Pasi 16v, jos ei jopa 17v! Nautiskelkaa tukkatyylistäni ja eittämättä tyylikkäästä sisustuksesta!

Facebook: https://www.facebook.com/kurpitsamaha/posts/2112476645710372

Elämän tarkoitus on kokea seikkailuita... vai onko?

Elämän tarkoitus on kokea seikkailuita... vai onko?

Staycation

Staycation