bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Staycation

Staycation

Sisältövaroitus: tämä teksti ei sisällä totuttuun tapaan karmeita epäonnistumisia ja repeytyviä farkkuja, vaan hyvää mieltä ja kivoja kokemuksia. Ota kupponen kuumaa teetä, kääriydy filttiin ja venyttele lukuhartiasi.

Meiltä jäi Neiti Norppasen kanssa sekä vuosipäivä että ystävänpäivä lähes täysin viettämättä. Oli helvetinmoinen kiire ja kipeydetkin painoi päälle.

Se suretti kovin meitä molempia, joten ajattelin yllättää Norppaseni ja varasin meille puolisalaa hotellin ystävänpäiväviikon viikonlopuksi.

Kävin läpi useita eri vaihtoehtoja Tallinnan reissuista kylpylähotelleihin, mutta lopulta päädyin valitsemaan ihanan boutique-hotellin Helsingin keskustasta.

Alunperin viikonloppuun piti kuulua ties mitä seikkailuja ja aktiviteetteja ja hotelli oli vain yksi osa sitä kokonaisuutta, mutta kun Norppasen vatsatauti sinnikkäästi pysyi kuin nenä paavin päässä, niin peruttiin kaikki ylimääräinen. Hotelli ja dinneri, siihen hänen voimansa ehkä riittäisivät.

Mut hei muru, mietitään positiivisesti, nyt me voidaan pitää trendikäs STAYCATION, hehehe! Hieroin käsiäni ja makustelin tuota trendisanaa suussani. Staycation! Staycation! Roadhouse! Staycation! Eli siis loma, mutta kotihoodeilla.

Paukautettiin junalla stadiin ja siellä sit etsiskeltiin sopivaa julkista kulkupeliä hotellille. Muutenhan olisin ehdottanut reipasta marssia, mutta kipeän kanssa se ei ehkä fiksuinta ole.

Oli ihanan hoopolla tavalla turistiolo, kun jättiläismäinen matkalaukku perässä raklattaen tukittiin liukuportaita. Hyvä niin, koska se jotenkin nyrjäytti aivoni lomamoodiin.

Vaikka ympärillä oli tuttu ympäristö, jossa joka ikinen arkipäivä pörrään ja hengaan, niin nyt jotenkin ihan eri silmät oli auki. Tuli keskityttyä arkkitehtuuriin, haisteltua kuivaa asfalttia ja hymyiltyä kilpaa lumisateelle.

Kun lopulta Hotelli Lilla Robertsin kyltti edessämme paistoi, niin olin jo innosta pinkeänä. "Huttusen Pasin nimellä olisi varaus silvuplee" ja eikun avainkorttia kouraan ja meidän huoneeseen köllöttelemään.

OIJOI!

Olin siivuttanut vähän försköttiä ja ottanut oikein Style-huoneen meille. Ja se huonehan oli nimensä veroinen!

Mustaa, lähes uhkaavan monoliittista metallia ja puupintaa ja sekaan kultaa ja valkoista. Koko komeuden kruunasi jättiläismäinen sänky, jossa oli päiväpeiton sijaan kapea musta pörröinen tekoturkkitalja.

Noin 2.7 sekuntia myöhemmin me pyörittiin siinä turkin päällä kuin kuoriaiset ja maiskuteltiin ihastuksissamme huuliamme. Nyt on tyylikäs pytinki! No nyt on!

Koska ihan kohta alkava illallisvaraus jo hönki niskaan, niin siinä ei ehtinyt liian pitkään chillailusta nauttia. Matkalaukusta pukua niskaan ja pahimmat kurat nahkakengistä pois. Tules muruseni, nyt mennään syömään! Jos on kuumeinen olo, niin kuumi takasin, nyt ei ehdi sairastaa!

Kävellä hiipotellaan varovaisin askelin pirteässä pikkupakkasillassa kivenheiton päässä olevaan Pompier ESPAan. Eikun tiskiä kohti taas kailottamaan "Huttusen Pasin nimellä ois syömähommia" ja tarjoilija nauraen vastaa minulle savolaisittain, että Huttus-Pasi ka, joo, täältä löytyy pöytää.

Tila oli yllättävän pieni, muttei kuitenkaan ärsyttävällä tavalla ahdas. Paikasta hönki lämminhenkisyys ja palveluhenkisyys ja hyvän vaikutuksen teki se, kun tarjoilija otti takit vastaan ja vei naulakkoon. Onpas palvelut!

Olin etukäteissuunnitellut, että otettaisiin drinkeroita ja ihan menut. Drinkeroita otettiin, mutta suunnitelma menun vetämisestä ei ollut enää ihan kurantti. Norppasen vatsapii piti sellaista liplatusääntä, että päätettiin ihan tilata listalta ja hän vähän himmailisi ruoan määrän kanssa.

Otin härkätartarin pohjille ja olihan se ihan saaputin hyvää. Jotenkin olen alkanut innostumaan noista tartareista. En ehkä pääruoaksi, kun eka haarukka maistuu samalta kuin kymmenes, mutta etenkin alkupalana ne toimii kyllä sangen mainiosti!

Siinä pääruokia valitessa meillä tuli pientä suukopua siitä, miten gnoccit lausutaan. Tämä lähti siitä, kun kysyin häneltä "Mitähän nämä knotsit on?".

Norppanen on tarkempi puhutun kielen päälle, jos minä olen kirjoitetun ja hän pälmehti loihtimaan, että "njokki", ei "knotsi".

Riita puoliksi, ajattelin ja sanoin tarjoilijalle "Tästäpä näitä knokkeja kiitos pääruoaksi sangen" ja hän vastasi, että knokit ovat erinomaisia.

Haa! Minä 1 - Norppanen 0!

"Knotsit" oli ihan jees, mutta se mikä sai multa kinan valumaan suupieliäni pitkin puvun paidalle oli Norppasen härkäpiffi. Niitä minä pitkin haarukoin närpin toiselta puolen pöytää aina kun silmä vältti ja olipa jotain hyvää hänen vatsataudissaan, kun puolet pihvistä jäi syömättä. Voin ottaa! Ja eikun ääntä kohti!

Se pihvi oli erinomainen, mutta vielä erinomaisemmat oli ranut! Ne oli helvetin isoja maalaisranuja, makua oli kuin piirinmestaruuskisoissa ja rapeuden ja rasvauden suhde oli täydellinen. Elämäni parhaat ranut! Tai siis ranu, koska yhdessäkin oli syömistä.

Jälkiruoaksi hän otti jäädykettä, minä taas menin puolikkaalla omenatortulla. Hieman ylimitoitettua joo, mutta oli sikamainen nälkä. Ja oi voi, että torttu oli hyvää! Uunikuuma omenatortsukka, jonka päälle jääkylmää jäätelöä ja kuumaa kinuskikastiketta.

Siinä kitalaet liplatti ja kielet litisi suissa kun hornittiin sapuskaa puhelimiimme.

Armas Norppaseni alkoi näyttää jo aika taudin runtelemalta, joten päätettiin skipata erillisessä drinkerobaarissa käynti ja lähdettiin valumaan kohti hotellia ottamaan potlojoa.

Siinä matkalla jotenkin mulle tuli kamalan hyvä mieli siitä, miten upeaa Helsingissä on. Vastaan tuli toinen toistaan kivempia pieniä ravintoloita, joihin lupasin meidän joskus menevän, hipsterikuppiloita ja vanhan kaupungin arkkitehtuuria. Porttikongit kitisivät ja kuu paistoi asfaltille väriä.

Se on tosi kumma juttu, että ne samat huudit näyttävät ihan erilaiselta näin turistimoodissa. Eikähän se ihme ole, koska peppu pitkällä kiirekiirekiireessä arjessa harppoen sitä keskittyy vain kengänkärkiinsä, eikä pysty näkemään maailman kauneutta.

Nyt imin sitä sisääni ahnain silmin ja ihailin Kaartinkaupunkia. Tiedättekö mitä, mä rrrrrakastan Helsinkiä ihan hirveästi.

Päästään hotellille ja meiltä suut muuttuu pyöreiksi ovella. Joku on käynyt huoneessa! Verhot oli suljettu. Hehee, taidettiin muuten riisuutua tullessa verhot auki. Mut se mikä järkytti meitä oli kadonnut musta pörrötalja.

Itkusilmin pyörittiin lattialla vonkuen, kunnes sieltä käsin huomaan pörrötaljan olevan yöpöydän alatasolla! JEE! PÖRRÖ TAKAS!

Päätettiin kruunata ilta tekemällä jotain, mistä näin vanhempana enemmän ja enemmän hotellimatkoilla unelmoi. Ai klubittamisella aamuneljään? Eikun sillä, että kipaisin lähimarketista vähän herkkusia ja sit hotellin lakanoiden alla maattiin kuin lahnat tuijottaen telkkaria. Aaaahh, mikä nautintoa!

Suurin ponnistuksemme oli, kun ihan googlella tarkastettiin miten ne gnoccit lausutaan. Taisi olla vasta seitsemäs "6 yleisintä väärin lausuttua ruoan nimeä" -video, kunnes uskoin. Okei, njokki. Mut ihan varmasti mä tulen ne gnokkeina silti tilaamaan. Norppanen 1 - Pasi 1.

Ainoa vika koko hotellissa oli se, että lakanat eivät olleet maailman pehmeimmät. Mutta sänky oli vähän liian. Tällainen heikkorankainen ihminen heräsi aamulla kammottavaan pääkipuun, kun niskat olivat vääntyneet yöllä huonoon asentoon.

Paha mieli ja kivut unohtuivat hotellin täydellisellä aamupalalla. Oltiin kerran aiemmin käyty jo siellä brunssilla, joten osattiin odottaa laatua. Aamupala oli yhtä ihana kuin brunssi ja valikoima oli enemmän kylmäruokapohjainen kuin laivalta tuttu seinämä käristyneitä nakkeja.

Tykkäsin, tykkäsin kovin!

Siinä minä istuin auringonsäteiden lämmittämässä trendikkäässä ravintelin pöydässä, tunsin miten särkylääke ja puolen litran Iittalan kupista vedetty kahvi alkoivat tehdä taikojaan ja ihailin sitä pysähtyneen inspiroivaa hetkeä.

Haarukoiden kilahduksia, tarjoilijoiden reippaita kysymyksiä kahvin tarpeesta, vieressä istuvan vauvan jokellus. Ympärillä oli trendikkään urbaaneja nuoria pariskuntia, oli perheitä lapsineen, oli vauvoja sylissä, oli aasialaisia ihmettelemässä ruisleipää.

Mulla suupielet alkoi ihan väkisin helmuamaan korvissa. Tätä mä rakastan. Tätä mä rakastan niin kovin.

Asuin mä sit isona kaapuntissa tai maalla, niin näitä oikein kaupunki-kaupunki-kaupunki-minilomia kehoni ja mieleni kaipaa.

Parhaana oivalluksena se, ettei kaupunkilomaa aina tarvitse mennä ulkomaille viettämään.

Staycation x Helsinki <3

Facebook: https://www.facebook.com/kurpitsamaha/posts/2109495209341849

Vuoteni Kuopiossa ja legendaarinen sukijamies

Vuoteni Kuopiossa ja legendaarinen sukijamies

Joskus täytyy kuunnella kroppaa

Joskus täytyy kuunnella kroppaa