bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Joskus täytyy kuunnella kroppaa

Joskus täytyy kuunnella kroppaa

Reagoin asioihin usein vahvasti kehollani. Jännittäviin paikkoihin lähteminen aiheuttaa loppumattoman pissahädän, stressi koskee selkään ja mahaan ja uuvuttava väsymys sattuu ihan kaikkialle.

Kun aamulla vatsa pitää äänekästä konserttia ja sitä vääntää yhtä aikaa kipeästi ja ällöttävästi, en epäile mitään vatsalentsua vaan aamuista stressiä. Kyllä se siitä helpottaa kun itsensä saa liikkeelle ja murehtimalla se vain pahenee.

Kun sormien niveliä alkaa pakottamaan ja poskia kuumottamaan, en usko kuumeen nousevan, vaan keho vain kertoo minun puskevan eteenpäin jotain kuluttavaa ja tylsää asiaa, kuten siivoamista.

Ja kun korvat menevät lukkoon ja päässä kuuluu suhina, en ajattele tulleeni huonokuuloiseksi, vaan se on univelka ja/tai huono asento mikä siellä kohisee.

Ärtynyt suoli, jännityspäänsäryt ja ties mistä syystä räjähtävät migreenit tähän soppaan lisättynä saavat aikaan sen, että päivä kun päivä, niin johonkin sattuu.

Siksi onkin tietyllä tavalla hassua, etten kuuntele hirveästi kroppaani. Voisi luulla, että olisin oikein niityn terävin haka kuuntelemaan näitä kehon merkkejä ja niiden avulla muuttamaan käytöstäni. Mutta ei, se onkin enemmän päinvastoin.

Kun on esim. ärtyneen suolen myötä tottunut siihen, että a) ihan sama mitä syö maha menee sekaisin ja b) mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä enemmän sekaisin se menee, niin nämä asiat on oppinut työntämään pois mielestään.

“Jos koskee, niin koske takaisin”, sanon itselleni ja toisella kädellä mahaa, toisella selkää pidellen raahustan ovesta töihin. Aina ne helpottaa, kunhan nyt kiukuttelevat. Eikä ne lomallakaan hyvänä ole, joten ei se sänkyyn nukkua tursottamaan jääminen tässä mitään auttaisi.

Välillä on kuitenkin hetkiä, kun kroppaa kannattaisi kuunnella. Ne merkit ovat aika samanlaisia kuin normaalisti, mutta ne ovat enemmän somaattisia. Jokin päänsisäinen asia alkaa sattumaan ja jos sitä ei tajua huomioida, keho laittaa pökköä pesään kunnes tajuaa.

Tänä aamuna oli tällainen hetki: jo valmiiksi vähän allapäin kun jouduin uhraamaan lähes koko kirjoutuspäiväni kiiretyön alttarille, tein eilisiltana suunnitelman herätä tosi aikaisin, kipittää kaffilaan kirjoittamaan aamuksi ja sit duuniin töihin. Saisin vähän aurinkoista aamua, kahvilaihanuutta ja kirjoitusaikaa.

Homma meni kohtalaisen pieleen sillä, että valvoin pikkutunneille pelaten pleikkaa. Ihan ikioma syy, se on vissi, mutta tuli tehtyä mitä tuli tehtyä.

Kun aamulla kuorin silmäni auki, niin keho oli kuin rekan alle jäänyt. Kohautin olkiani, että no varmasti on viiden tunnin yöunien jälkeen ja eikun tohisemaan. Olen nyt jo myöhässä, joten nyt ÄKKIÄ suihkuun ja pakkaamaan kamoja ja äkkiä ovesta ulos!

Jos olen tosi tosi nopea, niin myöhästyn vain puoli tuntia aikataulusta! JUOKSE! KIIRE! ÄKKIÄ!

Vatsaa viiltää kuin anarkisti auton renkaita, mutta nyt ei ehdi jäädä voivottelemaan! KIIRE! Pakkaan salikassiin illan treenikamat ja kaikki tavarat ja nitkautan melkein selkäni kun yritän nostaa sitä lattialta. Se painaa kuin synti! Jumalauta! Tajuan siellä olevan kasa jotain kirjaston kirjoja ja helvetillinen nippu kaikkea paperitavaraa töistä, jota en ole kohta kahteen viikkoon ehtinyt sieltä pois ottaa.

No ihan sama! KIIRE!

Naama niin uskomattoman norsunvitulla kun naama voi olla, vedän takkia kylmänkuumanhikoilevan kroppani päälle polvien täristen, kun reisiin koskee jostain syystä niin maan helvetisti. Selässä tuntuu sykkivä kipu kun nostan kassin ja kun katson ikkunasta ulos, näen siellä, taas, satavan lumivesiräntää kuin esterin uudesta laajennetusta perseestä.

Yritän ottaa askeleen kohti ovea, mutta joka paikkaan sattuu niin paljon, etten onnistu.

Vilkaisen kelloani. Vilkaisen peiliin.

Tiputan salikassin kolahtaen lattialle.

Heitän takin siihen kasaan päällimmäiseksi.

Kävelen keittiöön, tekaisen itselleni kiireettömän maukkaan aamupalan, avaan kaihtimet ja nostan kuvainnollisesti jalat ruokapöydälle.

Nyt kerrankin kuuntelen kroppaani! Voitit! Kiire pois ja tsillailu tilalle. Joo, menee kirjoituspäivä mönkään, mutta ei se elämä siihen lopu.

Hoi henkiin! Nyt tuntia myöhemmin kroppa kehrää kuin kissa. Joo, tottakai vähän suolissa ruoka rupluuttaa, mutta se on sitä normaalia taustamelua johon ei tartte kiinnittää huomiota. Ei enää koske mahaan, ei selkään, ei sormien niveliin, ei polta poskia, ei valu kylmä hiki selästä, ei korvissa soi.

Hoi henkiin!

Nyt ajatus peilijään päälle sataneelle loskalumelle liukastelemaan lähtemisestä ei tunnukaan enää määräänsä pahemmalta. Avot vain!

Tarinan opetus: joskus pitää kuunnella kehoa. Tai kai sitä kuulee kuuntelemattakin, mutta joskus pitää USKOA kehoa. Aina mieli ei saa mitä haluaisi, joskus kehon pitää antaa voittaa. Yleensä loppujen lopuksi ne suupieletkin osoittavat enemmän oikeaan suuntaan jos antaa keholle mitä se tarvitsee.

Staycation

Staycation

Choose one, loose one

Choose one, loose one