bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Hiton HIIT, kerpeleen kehonpainotreeni!

Hiton HIIT, kerpeleen kehonpainotreeni!

Tässä sellaisella iloisella asialla soittelin, että päätin kertoa kaksi minua vituttavaa asiaa. Painapa puuta ja ota pallia pyllyn alle, niin sylki roiskuen kerron mikä minua ärsyttää.

Nimittäin kaksi liikuntatrendiä nimeltään hitto vie HIIT ja kehveli kehonpainopelleily.

Aloitan eka kehonpainotrendistä. Olikohan se viitisen vuotta sitten kun kehonpainotrendi tuli ja ainakin Elixia lähti siihen täysillä mukaan. Siitä lähtien joka helvetin tunti on sitä samaa ainaista kehonpainovatkausta ja nekin vähät tunnit, joissa kunnon painoihin pääsee käsiksi, on sit pilattu HIITillä josta paasaan seuraavaksi.

Ymmärrän toki kehonpainotreenin perusidean: sä joudut eniveis juuri sun omaa kehoasi kantamaan, niin tällöin ois kätsyä treenata juuri sen kehon painolla.

Teoriassa. Käytännössä kehonpainotreeneissä on kuitenkin yksi todella suuri miinus: niissä on todella surkeat mahdollisuudet hienosäätää tai edes karkeasäätää treenin vastusta. Kun painojen kanssa voit säätää vastuksen kilon tarkkuudella, kehonpainotreenissä ainoa mitä voit tehdä on käydä oikein megalomaanisella paskalla ennen tuntia ja toivoa, että se puoli kiloa elopainoasi tiputtaisi.

Jossain liikkeissä saattaa olla jotain eri versioita, mutta yleensä se kevyempi versio joko pilaa liikkeen dynamiikan täysin tai on esim. paljon kuormittavampi nivelille.

Tosi kevyet ihmiset eivät saa treenistä oikein mitään irti, etenkin jos olisi halu kasvattaa lihasmassaa ja painaville ihmisille se vastus on jo valmiiksi ihan liikaa. Progressiivisen etenemisen sijaan tervetuloa vammat ja vitutus.

Tottakai kehonpainotreenikin on monesti ihan hyvää ja leuanvedot ja punnerukset ovat tärkeää kauraa, ei siinä mitään, mutta jos joka hemmetin liikkeeseen lähetään aina kehonpaino edellä ja painoja pidetään saatanasta seuraavana, niin trendi yksipuolistaa, eikä monipuolista treeniä.

Ja sit se toinen perkele: HIIT. Kolmisen vuotta hä taisi olla kun se trendi alkoi ja voi pojat, että se trendi on jäänyt kuin paskakikkare persekarvoihin. Ei Elixialla ole enää sellaista tuntia, joka ei olisi jolltain tavalla HIIT.

Siinä vaiheessa kun menin Mobility- eli liikkuvuustunnille ja sekin oli HIIT, niin mulla keitti niin saatanan pahasti, että olisin repinyt kuntosalijäsenyyteni siinä paikalla rikki, jos olisin narukäsilläni jaksanut.

EI NYT KAIKKI VOI HELVETTI OLLA AINA HIIT!

Minitarkennuksena tähän vielä semmotti, että jos vihaankin kehonpainotreeniä, niin kovaa treenaaminen on itseasiassa tosi luonnollista ja kivaa mulle. Eli HIIT vihani ei johdu siitä, että kovaa treenaaminen olisi itsessään paha asia. Päinvastoin, treenaan ihan liian usein ihan liian kovaa jo valmiiksi.

No hittuako HIIT:stä hingut sit? Kahdesta eri syystä.

Ensiksi universaali syy: HIIT-tunnit ovat poikkeuksetta jumalatonta sähellystä. Tekniista viis veisataan ja tärkeintä on se, että TEET TÄYSIÄ, TÄYSIÄMMIN, VIELÄ TÄYSIÄMÄMMIROPPOSEMMIN! Joo, teoriassa siellä ohjaaja norsunluutornistaan jotain rangan asentoa vähän persesilmällä sinne päin vilkuilee, mutta käytännössä ohjaajaa kiinnostaa vain se, että sykkeesi on 200+. Kyllä ne selkärangat kasvaa ehkäksi taas, kuule runno vain sitä polvea maahan ja anna nivelten raksua!

Sit se mun henkilökohtainen syy: HIIT = migreeni.

Aina kun pulssini nousee tietyn rajan yli, niin palkinnoksi saan migreenin. Aina. Joka helvetin kerta. Joka ai-vitun-nut kerta. Joka ju-helvetin-ma-saatanan-lan kerta.

3 kertaa viikossa Elixialle = 3 kertaa viikossa HIIT-tunti, koska ne kaikki ovat nykyään HIIT-tunteja = 3 kertaa viikossa migreeni.

Ei se muuten, mutta vituttaa katsella naapurin apteekkarin uutta bemaria, jonka se on ostanut minun migreenilääkerahoillani. Ja toki niitä lääkkeitäkin vituttaa syödä, etenkin kun sivuvaikutuksena tulee helvetilliset lihaskivut.

“Vittuako vingut, et vain tee täysiä, hä?!” voisi joku sanoa. Tottakai joo! Mutta kun ne tunnit on psykologisesti rakentamalla rakennettu sen HIIT:n ja maksimin ympärille, niin on henkisesti todella todella turhauttavaa vain puhallella muniin kun ohjaaja rääkyy päin naamaa siinä vieressä. “Ei kiitos, rouva ohjaaja, en aio punnertaa enää, vaan ajattelin pitää tässä 30 sekunnin tauon ja lukea Mikko Leppilammen uudesta salarakkaasta. Jatkan sitten varovasti kiveksieni puhaltelua ja otan torkkuset päälle”

Ei ei. Jos tunti on rakennettu niin, että ohjaaja huutaa vetämään täysiä, niin sit mä vedän täysiä. Ja kun vedän täysiä, niin sit se migreeni tulee koiran oksennus karvalankamatolle: aina ja pyytämättä.

Asiaa pahentaa se, että nämä kaksi saakutin trendiä on yhdistetty: kehonpaino-HIIT. Siinä missä raudan kanssa voisi tehdä periaatteessa täysiä, mutta pienillä painoilla ja lopputuntia kohden vielä painoja tiputtaen, kehonpainotunneilla ei ole tällaista vaihtoehtoa.

Sulla on vain se yksi kehonpaino ja sillä pitää tehdä täysiä. Helpotusta ei tule. Eikä se kolmatta litraa hikoiltua nestettäkään siinä kokonaisuudessa tarpeeksi painoa tiputa, että se tuskaa helpottaisi.

Toki vaihtoehtona olisi olla kokonaan osallistumatta ohjattuihin liikuntoihin ja tehdä itse salin puolella juttuja. No toisaalta mä teenkin jo tosi paljon, mutta yleensä siten, että lämmittelen puoli tuntia ennen ohjattua treeniä ja sen jälkeen jään vielä tekemään lihaskunnot ja venyttelyt.

Kirjaimellisesti samalla hiellä ne menee, kun sinne salille on raahautunut. Mikä mystisintä, sillä ei ole mitään vaikutusta miten pitkä treeni on, efektiivisesti siihen menee aina ihan koko ilta. Tuut kotiin, syöt ja KA, nukkumaanmenoaika. Riippumatta menitkö salille neljäksi vai kuudeksi ja olitko siellä 1 vai 3 tuntia.

Mutta se, että pitäisi tulla salille ihan vain salin takia, ilman mitään määrättyä kellonaikaa tai motivaattoria, on nykyään tosi vaikeaa. Jumpat on helppoja, koska pakko on paras kokki: tunti on varattu ja jos skippaat, tulee ikävä merkintä tietoihin. Pakko mennä!

Sit taas jos on vain ihan itse itselleen luvannut menevänsä salille, niin ehei. Ei tule mitään. Olen liian hyvä ystävä itselleni, että jaksaisin välittää omista lupauksistani. Lol, juuh eih!

Pikkeli on valmis: ohjattu liikunta on aivan ylivoimainen motivaattori ja sinne on niin törkeän helppo mennä. Mutta aina kun menee, palkkioksi tulee kehonpaino-HIIT, joka palkitsee paskan tekniikan kivuilla ja mittumaisella migreenillä. "Jee, eri sangen kiva palkinto!"

Tämä kaikki on saanut minut vähitellen kypsymään ja kypsyttelemään ajatusta, että mitäs jos vaihtaisinkin Elixialta pois? Jos kaikki tunnit ovat siellä aina automaattisesti kehonpainohiittejä poikkeuksetta, niin miksi kidutan itseäni? Mitä jos menisin jonnekin, jossa kehonpaino vaihtuisi rautamokkuloihin ja HIITti hitauteen?

Asiat tehtäisiin kunnolla, prikulleen ja tottakai niin maan perkeleen täysiä, muttei HIIT KIIRE KIIRE SÄHELLYS ÄKKIÄ KÖNHÄN SYKE ON MAKSIMIT -täysiä, vaan silleen rauhassa keskittyen, peräsuoli puoli metriä ulos pullistuen täysiä ja sit lepotaukoa pitäen.

Ja vot, sieltähän se vastaus lenti uudenvuodenaattona Facebook-fiidiini mainoksen muodossa. TFW, WTF, Training For Warriors. Siitä seuraavassa lisää!

Ps. Pidätän oikeuden kyllästyä tähän uuteen treeniin kolmessa kuukaudessa ja palata taas Elixialle.

Facebook: https://www.facebook.com/kurpitsamaha/posts/2095663177391719

Choose one, loose one

Choose one, loose one

Oodi Oodille!

Oodi Oodille!