bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Penni ajatuksistasi

Penni ajatuksistasi

Vanhan sadetta ja myrskyä nähneen puun tunkkainen tuoksu yhdistyi vain pari viikkoa vanhan koulunkeltaisen öljymaalin tunnelmalliseen aromiin, hellien pientä aamupakkasen puraisemaan nenääni. Tunsin kohmeisten korsien rapsahtamalla murtuvan talvilenkkarieni alla ja sormenpäätäni kihelmöi, kun juoksutin sitä pitkin huurtunutta ulkoseinää.

Taas yksi ihanan kirpeä hallainen syysaamu ja voihan hiespimpelot, että niistä sen ikäisenä osasi nauttia täysin palkein tukka pipon alla takussa ja nenä räässä ja jäässä.

Elämä oli huoletonta lain, poislukien pitkät harmaat traktorikuvioiset paikallisesta T-marketista ostetut alushousuni, jotka inhottavasti kutittivat ja kuristivat reisiäni. Mutta eipä mahda, äitee pakottaa pitämään niin sit pidetään.

Sormeni pomppasi viimeisen kerran ulkonevasta seinälaudasta ja töpsähti massiivisen ruskean ulko-oven ihanan sileään maalipintaan. Avot! Kaksin käsin kahvasta kiinni, veto ja pujahdin ovenraosta sisään.

Kello ei ollut vielä pirissyt aamunavauksen ja päivän ensimmäisen tunnin merkiksi. Ihailin kelmeän aamuauringon säteitä ruskeilla lautalattioilla ja katselin pölyn tanssia ilmassa.

Moikkailin käytävällä vastaan laahustavia harvoja koulutovereitani. Harvoja ihan vain siksi, että ei meitä kaikkineen jokainen luokka ja opettajat mukaan lukien ollut varmaan kolmea kymmentäkään. Pienen kyläkoulun etuja.

Tapitin iloissani seinällä olevaa isoa lukujärjestystä. Luokilla 1-3 oli yhteisopetuksena matematiikkaa joka maanantaiaamu kasista kymppiin ja voi pojat, että minä rakastin matikkaa!

Oltiin kaverini kanssa niin kovia laskennossa, että opettaja oli jo kauan sitten luovuttanut meidän henkilökohtaisesta opettamisesta ja iskenyt käteen nelosluokan oppikirjat, että jatkakaas pojat omaan tahtiin siitä. Tämäkin oli pienen kyläkoulun etuja. Opettajaltakin jäi paremmin aikaa tutoroida niitä tuomittuja sieluja, joille laskento oli jostain syystä niin vaikeaa, ettei kuvan tosikaan.

Mutta hetkinen, mikäs tämä iso plakaati tässä lukujärjestyksen alla on?

Kukkeanvihreäksi tapetoidulle kupruiselle seinälle oli hieman ruosteisilla metallinastoilla, sellaisilla joiden kannassa on kolmionmuotoinen reikä, kiinnitetty pitkä ja leveä paperinen juliste. Enpä muista nähneeni tätä ollenkaan perjantaina.

"Se on koulujen välinen liikuntakisa", virkkoi taakseni ilmestynyt liikunnan opettaja. Marko, jos muistini ei ihan väärin minua palvele, oli käsityönopettajan poika. Opiskeli yliopistossa jotain minulle täysin arkaanista ainetta, muinaissaksalaista filologiaa tai liikkeenjohdon konsultointia, ja harrasti kehonrakennusta. Sivutoimenaan hän pyöritti kolmen kyläkoulun liikkatunteja, sijaisti kirkonkylällä, ja oli varsin herranpelkoa herättävä näky yli kahden metrin pituudellaan ja pääni paksuisilla hauhiksillaan.

Tuijotin utelian silmin julistetta. Voi jumpe, liikuntakisa!

Kyllä, siinä plakaatissa oli monen monta riviä ja monen monta pystysaraketta. Sirkeillä silmilläni heti älpin, että pystysarakkeita on selvästi yksi per päivä, tästä päivästä jouluun asti ja vaakarivit kun ovat tyhjiä, niin niihin on varmastikin tarkoitus jotain raapustaa.

"Elikäs aina kun liikutte, koulussa tai vapaa-ajalla, merkatkaa ne tähän taulukkoon. Laittakaa etunimi tuohon ekaan ruutuun ja sit pisteitä liikunnan mukaan."

Pisteitä?

En ollut vielä ehtinyt sinne tekstinsöhryyn, kun olin jäänyt ihailemaan plakaatiin piirrettyjä kuvia. Varsin taidokas kuvittaja oli tussannut marginaaleihin tilhejä, tuoksuvan vihreitä kuusia, helmiäisvalkoisia nietoksia, punaposkisia poikia pipot vinossa ja tumput lumessa ja ohhoh, melkoisen muodikkaita tyttöjä upeissa hiihtareissaan ja pusakoissaan.

"Merkatkaa puoli pistettä aina kun olette kävelleet tai leikkineet ulkona vähintään 30 minuuttia ja kokonainen piste, jos olette juosseet tai hiihtäneet saman aikaa."

PIRRRRR!!!!

Kello on kahdeksan! Juoksin kiireen vilkkaa kohti avointa luokkahuonetta. Yrjö, harmaantuva aina klassisessa herrasmiehen puvussa kulkeva yliopettaja, ei lainkaan tykkää aamunavauksen virrenveisuusta myöhästyvistä oppilaista.

Iltapäivän lopulta koittaessa kipitettiin parhaan kaverini, oman ikäiseni pellavapään kanssa, aimo jaloin kohti aulaa ja kunnioitusta herättävää taulukkoa. Massiiviset ruskeat lattialaudat kopisivat ja narisivat pienten jalkojemme alla ja sähköisten polyestertoppahousujen suhina täytti ilman otsonin käryllä.

Into oikein leiskui silmistämme, kun kädet vapisten kaivoimme penaaleistamme kynät esille. Kaverillani oli kateutta herättävän cool, kiiltävän kovamuovinen sininen Transformers-penaali, sellainen jossa oli kaksi eri puolta ja vielä salaluukku tärkeille viesteille. Minulla itselläni oli ihan toimiva kangaspennaali, mutta olisin milloin vain vaihtanut "ihantoimivuuden" hienouteen.

Pikainen kynän teroitus, perkeiden potkinta laudan rakoihin ja eikun riipustamaan nimet ja ensimmäiset pisteemme!

PASI, kirjoitin varpustaen. Olin ensimmäinen joka taulukkoa täyttää ja luonnollisesti järjestyksen poikana aloitin ylimmältä riviltä. Ja sitten pisteet...

Niin hetkinen, eli mites ne säännöt menikään? Puoli pistettä per puolen tunnin kävely tai ulkoleikintä. Piste per puolen tunnin hiihto tai juoksu.

Me liikuntatunnilla juostiin aika tarkalleen puolen tunnin lenkki ja ollaan ihan varmasti tänään puoli tuntia leikitty ulkona. Se tekisi yhteensä siis 1.5 pistettä! Sangen mainio startti!

Kaverini ehti ensin. Hän vetäisi kynänterä narskuen raksin omalle rivilleen maanantain kohdalle. RAKSIN!

Minulla nousi untuvaiset karvani pystyyn, että MITÄ SÄ TEET! Miksi sä menit laittamaan raksin? Siihen piti laittaa pisteitä! PISTEITÄ! ETKÖ SÄ LUKENUT NIITÄ OHJEITA? Miten ihmeessä yksi raksi nyt signaloi yhtään mitään, saati puoltatoista pistettä?

Että mua korpesi! Hengitin monta kertaa syvään ja pyyhkäisin valuvaa nenääni.

Kaverini, niin kiva kamu kuin olikin, ei ollut ohjeenlukupoikia. E-ehei. Hän ensin teki, mietti sitten, eikä aina miettinyt silloinkaan. Ihan päinvastainen kuin minä.

Minä olin funtsijakundi. Pohdin ja analysoin. Mietin ja pähkin. Mittaa kahdesti, tussaa kerran.

Vahingoniloisena ja vieläkin vähän suuttumuksesta tuohtuneena taputin keltaisen pureskelemattoman puisen lyijykynän oranssihtavalla kumipäällä plakaatin ohjekohtaa ja liikuttelin sitä edestakaisin pisteohjeistuksen kohdalla. PISTEITÄ, hyvä kuomaseni, pisteitä! Ei rakseja!

Ja niin minä piirsin, varpaillani hankalasti seisoen, taulukkoon omalle rivilleni maanantain kohdalle puolitoista pistettä.

Yhden kokonaisen pisteen ja yhden puolikkaan pisteen. Eli yhden pienehkön pallon, jonka väritin mustaksi ja yhden vielä pienemmän puolipallon, jonka myös väritin mustaksi. Noin, _puolitoista pistettä_.

Havahduin takaani kuuluvaan syvään huokaukseen. Liikunnanopettaja hengitti syvään ja selkeästi mietti, millähän ihmeen sanoilla lähestyisi nyt tätäkin skenaariota taas.

Huokaisun ja ulospuhalluksen välisestä kiusallisen pitkästä ajasta päättelin terävällä mielelläni heti, että jaahas, taisi tämäkin homma mennä sittenkin ihan vihkoon.

--

- "Hei muru, miksi olet niin hiljaa? Onko jokin vialla? Mitä mielessäsi liikkuu?"

Kutakuinkin tällaista, rakas avopuolisoni. Kutakuinkin tällaista.

Aamun hetki, paras/pahin hetki?

Aamun hetki, paras/pahin hetki?

Nyt myös kalenterissa! - Herra lokakuu 2019 tässä hei!

Nyt myös kalenterissa! - Herra lokakuu 2019 tässä hei!