bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Tanssii kuin hirvi

Tanssii kuin hirvi

Vaikka olen epämusikaalinen ja epätanssiaalinen, olen silti tai juuri siksi tykännyt West Coast Swingistä. Paritanssina se ainakin alkeistasolla on enemmän sääntöjä ja askeleita kuin musiikin tulkitsemista ja selkeärytmiset valmiiksi tutut pop-, rock- ja hoppibiisit ovat helppoja ja mukavia tanssia.

Moneen muuhun tanssiin verrattuna WSC:tä tekee erikoisen sen, että tanssitunneilla pari vaihtuu tiuhaan. Siis tosi tiuhaan. Joskus 5 sekunnin välein. High five eli korkea läpsy ja uutta paria pukkaa jo ovista ja ikkunoista.

Sen minkä siinä menettää pariin tutustumisella ja yhteisen sävelmän löytämisellä, voittaa taas siinä, että ihan sama miten paljon mokailet, niin parin sekunnin päästä ainakin tältä erää tilanne on ohi. Sit kun sama pari tulee uudestaan, luultavasti on jo eri askeleet käytössä ja uusi mahdollisuus olla mokaamatta.

Kun miettii miten älytöntä tuskaa minulle yksilötanssitunnit tuottavat, kun oloni on niin käsittämättömän kiusaantunut, outo, tuplavasenjalkainen ja kuin hirvi pesukoneessa, niin tällainen swing-paritanssi on ollut ihmeen helppoa henkisesti. Toki välillä tuntuu pahalta kun kaikki menee pieleen ja parina sillä hetkellä oleva nainen pyörittelee päätään, mutta toisaalta leveät hymyt ja "Ohoh, hyvin viety!" -huudahdukset saa taas itsetuntoselkäpielen kaartumaan ylöspäin. Jeah!

Kun eilen saavuin taas tanssitunnille, niin nyt oli vähän sellaista kylmää hikeä otsalla ja perspiissä. Töiden, reissujen ja kipeyden takia olin joutunut skippaamaan kolme (3) tuntia putkeen. Aivan ennenkuulumatonta minulle! Ja koska joka tunnilla opetellaan jotain uusia askeleita, niin pelkäsin ihan polvillani täristen, että käykö nyt se mitä tanssissa eniten pelkään: en osaa sääntöjä ja joudun improvisoimaan. Eijei! Tanssi on sääntöjä! Askeleita! Ei improvisaatiota! Älkää pakottako minua tekemään jotain mitä ei ole opetettu!

No en mä nyt oikeasti niin paljoa pelännyt. Nimittäin vaikka minulle onkin maailman suurin kauhistus tanssia jos en osaa askeleita, niin aina ennenkin meillä on ollut kertaus, jossa käydään viime kerran askelkuvio läpi. Alussa turhauttaa kun ei vain tajua, mutta äkkiä se sit tarttuu mieleen.

Pöyristykseni oli kuitenkin suuri, kun kertausta ei tullutkaan. Tosin koska kyseessä oli kauden viimeinen kerta, niin ohjaajat sanoivatkin, että ei opetellakaan tänään uusia askeleita, vaan kokonaan uusi twist koko lajiin. Tanssitaan bluesia!

Koska bluesissa on erilainen askelrytmi ja askelrytmi on kaikki kaikessa, niin sitähän sit hinkattiin pitkään ja pieteetillä. Ensin taputettiin, sit lausuttiin ääneen yy kaa! Koo A-nee! Vii A-kuu! Taputettiin jalalla lattiaan, marssittiin vähän.

Ei minua tällainen haittaa, vaikka se vähän hönttiä ja tylsää onkin. Tapu-tapu pat-pat, kädet hakkaa ja jalka tamppaa. Kun tiedän, että minun on vaikea oppia tansseja, niin olen vain kiitollinen jokaisesta hinkkaustuokiosta jota asian suhteen tehdään. Jos se jää mieleeni, osaan. Jos se ei jää, minun on ihan mahdotonta yrittää sitä jotenkin ajatella kesken tanssin, koska sit unohtuu kaikki muu.

"Nyt tanssikaa westin kuvioita yksin tällä uudella rytmillä!"

M-m-mitä? M-m-mitä! Mitä ihmettä! Yksin! Westin kuvioita!

Alan huohottamaan sisään ja ulos niin nopesti, että katseellani etsin jo paperipussia. MITÄ HELVETTIÄ? WESTIN KUVIOITA YKSIN! Kuten yllä sanoin, niin jos minun selkäranka osaa tanssikuviot sit se osaa, mutta aivoni niitä ei koskaan pysty käsittämään. Joten heti kun paritanssista puuttuu pari, selkärankani lyö eioota ja sit pitäisi aivoilla pystyä miettimään, että mites mä nyt yksin tämän teen.

Muu porukka vetää piruetteja ja kädet ilmassa heiluu ja mä olen vain MITEN VITUSSA MENEE EDES SE PERUSASKEL APUA APUA!! Ja lopulta minä vain käytännössä tärisen paikallani ja keinun vähän edes ja taas, enkä edes muista, että se piti tehdä blues-rytmin tahtiin.

"Tosi hyvin tanssitte", ohjaaja sanoo ja välttelen katsekontaktia. Puuh, loppuihan tämä helvetti lopultakin.

Siinä sit bluesia paritanssiessa yhtä aikaa nauratti kun kukaan ei oikein osannut ja samaan aikaan taputtelin itseäni selkään, että nooh, mäpä selvisin! En kuollut! Sain tanssittua yksin!

"Hei, keskitytääs nyt blues-musiikin erityispiirteisiin. Miltä teidän mielestänne se musiikki kuulostaa? Millä tavalla sitä pitäisi tanssia? Millaista liikettä sen kanssa pitäisi tehdä?

JORATKAA NYT JOKAINEN YKSIN BLUESIA. TULKITKAA MUSIIKKIA JA MIETTIKÄÄ, MITEN LIIKUTTE MUSIIKIN TAHTIIN"

MITÄÄH! EIIIH!

Musa alkaa soimaan ja porukka alkaa jammaamaan ja joraamaan. Mä olen vain silleen, että HELVETIN PERKELEET APUA ABORT STOI STOI STOP STOP HILFE! Väki vetää ihan himmeetä kuviota, blusukko raspii mikkiin ja ohjaajat katsoo pistävillä silmillään ja mä olen helvetti vielä jättiläismäisen peilin edessä ja seison vain paikallani ja olen vähän silleen hurrrr hmmmm dans-dans jalka vasemmalle jalka oikealle sidestep sidestep nosta vähän kättä EIKUN LASKE SE KÄSI ALAS NÄYTTÄÄ HÖLMÖLTÄ hurr vasen oikea dam dam dam.

Mua ei ole koskaan tanssitunnilla hävettänyt niin ei paljoa. Ei edes silloin kuin aikanaan Love 2 Dance -tunnilla jotain naista nauratti tanssimuuvini niin paljon, että hänen piti vain nojata lasiseiniin ja koko kroppa hytkyi naurun voimasta.

Henkisesti täysin ruoskittuna ja loppuun palaneena kuulen lopultakin biisin loppuvan.

"JATKAKAA VAAN! LAITETAAN TOINEN VÄHÄN PIDEMPI BIISI!"

EIIIIHH.... Eiiiiiihhhhhhhhhhhhhhh...... vasen... oikea... sidestep... vasen käsi ylös eikun näyttää dorkalta... sidestep... sidestep... sukkatuijotus...

 

Photo by Darius Bashar on Unsplash

Parihierontaöljy

Parihierontaöljy

Yksi kerrallaan ottajat

Yksi kerrallaan ottajat