bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Löydä harrastus, jossa olet hyvä oppimaan!

Löydä harrastus, jossa olet hyvä oppimaan!

Minä olen onnellinen! Kuvassa todistatte aikalailla maksimionnellisuutta, jota naamani voi kuvastaa :D No mistä nyt näin älytön ilkamointi ja korvien suupielissä helmunta? No siitä, että mä tulin uimaharkoista. Ahaa?

Kerron pidemmin.

Minulla on sisäsyntyinen turtuma tai jopa kaipuu ikäviin asioihin. Liekö syynä kova maa, iso perhe vai pihalla häärineet villipedot, mutta on jotenkin upeaa kun joku asia on paha. Tai vaikea. Tai sattuu. Tai antaa henkistä tukkapöllyä.

Sen kuulee jo sanonnoista. "Kyllä sen sudet sieltä syö!", on vakiovastaus kun joku meinaa jäädä jälkeen. "KOVA MAA!", on toinen. "Herra antaos ja herra etenkin ottaos", kun asiat menevät vituiksi. Katajainen kansa. Pitääkin koskea. Pitääkin olla kovaa ruisleipää, joka repii kitalaen verille. Saapahan sit lipsiä kitalaestaan ne vuotavat senkat ruokajuomaksi.

Ei tämä minusta silti mitään askeettia ole tehnyt, joka uisi joka aamu kylmässä vedessä ja eläisi pettuleivällä. Ehei! Paheet ja herkut maistuu, sohva kutsuu laiskaa lörppäpyllyä ja tosi usein ei vain huvita. Mutta sit kun huvittaa, ne asiat helposti kiepsahtaa sinne toiseen äärimmäisyyteen. Täysiämmin! Kovemmin! Kipeämmin! "Hei Pasi, täällä laulutunnilla ei ole tarkoitus laulaa mahdollisimman kovaa vaan puhtaast..." AAAAAAAAAAHHHHHHHHHH *lauluveri tirskuu*

Luultavasti tämän tunnelukon varustamana minä olen löytänyt itseni urheasti, mutta naama punaiseksi värjätyn lohen lailla kiiltävänä, kaikista ihme harrastuksista. Sellaisista, jotka eivät ole ehkä ihan tyypillisiä miehille. Sellaisia, joissa minä tiedän olevani tosi huono. Tai no, on ihan normaalia olla huono kun menee kurssille, mutta olen tiennyt olevani myös huono oppimaan.

Olen ultimaattesti häpäissyt itseni laulukoulussa. Vaikka se oli lahjattomien laulukoulu, silti laulut meni vituiksi. Olen käynyt kymmeniä kertoja tanssitunneilla. Porukka joko nauranut olkapäät tutisten peilisalin ulkopuolella tai sit opettaja kyynelöinyt, että hoi sinä tunnin ainoa herra siellä, muista liikkeen kauneus! Ja minä sytkytän 197 pulssilla x-asennossa ilmassa, kaulavaltimot meinaa revetä ihosta ulos ja liikkeen kauneus on niin syvällä rullalla perseessäni, että kirurgitkaan ei sitä ulos saa.

Helvetin hyvää hupiahan näistä on saanut. Siis muut ihmiset. Kun olen käynyt itseäni ruoskituttamassa harrastuksessa, osaan sit aika verbaalisti hölpätellä ja pupatella mitä kaikkea kamalaa tapahtui. Hyvä kyky sinänsä, kanavoida oma tuska muiden huumoriksi, mutta...

Tämä kaikki on seurausta syystä ja syynä on se, etten erityisemmin arvosta itseäni: kehoani, mieltäni tai kokonaisuutta. Kun sanoo, ettei itseään arvosta, helposti alkaa selittelemään perään. En mä itseäni vihaa. Pussailen usein hauiksiani. Olen mielestäni ihan hauska. Jonkun mielestä "omalla tavalla söpö". Hyvä työssäni. Omistan maailman kirpeimmät pierut.

Mutta se miten se arvostuksen puute näkyy, on siellä hyvin syvällä dna:ssani piilossani. Se näkyy siten, että prioriteettitikkaiden ykköspukelmalla ei ole koskaan minä ja hyvinvointini, vaan muut ihmiset tai saavutukset. Kun minä menen tanssitunnille häpäisemään itseni, en tee sitä oman hyvinvointini takia, oppiakseni, vaan saavuttaakseni jotain. Lupasin mennä. Menen. Sit on rapea olo, kun saavutin sen, vaikka olkapäät surusta vapisee kuin hitsaajan kädet saunaillan jälkeen.

Silloinkin kun harrastan asioita joissa olen (ihan) hyvä, esim. juoksen, noin 95% ajasta on tietynlaista itseni parjaamista, saavutusten metsästämistä tai kurinalaista, saatanan urpontylsää jonkun valmentajan antamien rajojen sisällä kipitystä.

Vähintäänkin noudatan jonkun toisen neuvoa, "tämä on hyväksi sulle", mutten koskaan kuuntele kroppaani mitä se haluaisi. Isoksi osaksi siksi, että kropanlörpöttimeni haluaa usein vääriä asioita. Kroppa, jonka dna:ssa on kova maa, kun haluaa kovemman, enemmän, kipeämmin.

Kelataan vähän eteenpäin. SURR PURR PÖRR. Uiminen.

Mähän olen siis melkoinen vesipeto. Horoskoopiltakin jo. Lapsena rypeä ryplyytin jäisissä järvissä niin, että vanhempien piti repiä irti jonkasta, kun mulla jo huulet sinertää. EI VIELÄ! Vielä 100 kuperkeikkaa!

No oot sitten varmaan kova poika uimaan? Paskojen vitut ole. Sitä mä en ole koskaan niin oppinut. Tykkään polskia, mulskia, pelleillä, riehkasta, hyppelehtiä kuin luikas saukko ja mytkyytellä itseäni joka suuntaan ahnaasti vettä nenääni imien ja sit pärskien. Jalansyvyisessä vedessä. Mutta ihan sellainen uiminen uiminen, niin eipä kiinnosta. Ja syy miksi ei kiinnosta, on se, kun en oikein osaa. Siis kyllä mä pinnalla pysyn ja jos pakko olisi, niin selkää uisin aika pitkäänkin, mutta jo 50 metriä uintia ja alkaa jo kädet huutaa hoosiannaa, jalat isämeitää ja niskat niin jumissa, että vain kirveellä enää saisi kopsittua rentoutta kroppaan.

No mee aikuisten uimakouluun!

Meninkin! Mutta ennen kuin menin, hohhailin asiaa varmaan joku 20 vuotta. Tässä on iso jännittävyys. Kun joku tai minä itse ehdottaa jotain älytöntä temppuilua, esim. diskotanssahtelua tai laulua, joissa olen tosi huono, kyllä minä pistän nimeni listaan nopeammin kuin kissa ehtii ihminen sanoa. Tiedän olevani ihan paska, tiedän mokaavani ja tiedän, että muut saa nauraa sille. Ja tiedän, etten opi. Silti tai juuri siksi nimmarini kirjoittuu paperiin kuin vettä vain.

Mutta sit kun pitäisi mennä kurssille, jossa opetellaan asioita joissa voisin olla hyvä, tai asioita joita opin, kuten lavatanssi (aah, vanhojen tanssit!) tai uinti, niin iskeekin joku ihme blokki päälle.

Mitä mä pelkään? Että todistan itselleni olevani huonompi kuin luulin? Että en voi laittaa tuntia leikiksi, kun en osaakaan? Vaiko siksi, että se voisi olla kivaa, voisin jopa osata ja oppia ja nauttia, enkä salli itselleni sellaista?

No meninpä sit kuitenkin uimakouluun. Jännitti mennä. En tiedä miksi, mutta mahassa oli perhosia ja perhosilla oksennustauti. Olo oli kohtuullisen höntinlipseä puoli tuntia kyykkiä altaan reunalla, kun olin varannut ihan megalomaanisen liikaa aikaa. No, enpä myöhästynyt.

Lisäpelkoa aiheutti se, että olin joutunut skippaan ekan tunnin ulkomaan reissun takia. Iiks, alkaakohan tämä kurssi tosi vaikeasti? Pitäisikö mun tietää jotain?

Luulin, että alkoi. Piti selällään liukua veden alla ja mähän vedin, ohjeista huolimatta, keuhkot niin täyteen vettä, että mietin ilkeäiskö hukkua vai pitäiskö yrittää nousta köhimään. No nousin kuitenkin.

Mutta hoi henkiin! Sit sain kurssista kiinni! Ne olivat yksittäisiä harjoitteita. Ne eivät vielä liittyneet mihinkään kokonaisuuteen, vielä! Ei niitä oltu pohjustettu, kön ei tarvihe, enkä ollut sinänsä missannut mitään ekalla kerralla. Liu'uttiin. Naama alaspäin ja naama ylöspäin. Sit opeteltiin _vain_ potkuja, ei mitään muuta. Sit opeteltiin käsien asentoja. Aina yhtä asiaa kerrallaan. Ei tarvinnut opetella uimaan uimalajia x, vaan riitti kun opetteli vain potkimaan.

Kun normaalisti olen aina kursseilla huono ja huonoin, paska ja paskin, koska valitsen just sellaisia kursseja joissa olen surkea ja joita en opi, niin nytpä en ollutkaan! En ollut huonoin! Enkä ollut edes huono! Tai siis tottakai en osaa uida hyvin, siksihän sinne kurssille menin, mutta alkushokin jälkeen ei kokoajan tullut olo, että mä mokaan, kaikki nauraa ja tästäpä tulee hyvän nolo päivitys faboon jossa koko maailma saa sit hekottaa mokilleni.

MÄ SUIHKIN ALTAASSA KUIN PULLERVO RANTAKIVELLÄ! Ja kun saatiin räpylät jalkoihin, niin saatana millä roiskeella menin! Siinä päät vain kopaji päätyihin kun pinttelin menemään vedessä! NOPEUTTA! OSAAN! JEEE! KEVYTTÄ! EN HUKU!

Tarinan opetus ei ole kehua, miten olen ihan hyvä uimaan aikuisten tekniikkauimakoulussa I, joka on tarkoitettu niille jotka hikisesti pysyy pinnalla, vaan tämän positiivisen esimerkin kautta rohkaista teitä ihmisiä...

ETSIMÄÄN LAJI, JOSSA OLETTE HYVIÄ JA/TAI JOTA TE OSAATTE OPPIA JA JOKA LÄHTEE SOPIVAN ALKEISTA, ETTÄ TEILLE TULEE IHANA OPPIMISEN TUNNE, EIKÄ JATKUVA HÄPEÄN JA PASKUUDEN TUNNE!

Ei se mitään, jos te kaipaatte häpeän tunnetta tai jos mielestänne kurssien pitääkin olla vaikeita. Kova maa. Mutta kokeilkaapa joskus rohkeasti etsimällä etsiä, ihan laji kerrallaan säpöstellen, että mistä löytyy juuri se laji, mistä te saatte koulutuksessa kicksejä. Sellainen laji ja etenkin opettaja, jossa kokoajan tulee "MINÄ OPIN!" -fiiliksiä, ihan sama miten pohjalta (hehe) lähdette, eikä "MÄ EN OSAA TARPEEKSI OON PASKA" -fiiliksiä. Etsikää laji, jota te osaatte oppia!

Koska jumalauta, että se saa mun suupieleni nykimään korvalehtiä, että kerrankin oppii! Ehkä teidänkin!

Oodi Resilarille

Oodi Resilarille

Tympiikö siivota? Ehkä olet energiaprofiilia 2, mutta meillä on sullekin ratkaisu

Tympiikö siivota? Ehkä olet energiaprofiilia 2, mutta meillä on sullekin ratkaisu