bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Työhuolesi kaikki heitä, hiessä itsesi keitä

Työhuolesi kaikki heitä, hiessä itsesi keitä

Mulle välillä tosi paljon irvaillaan laiskuudestani. Miten voi jäbädudeson olla mahdollista, että sulla on ollut vuoden muuttolaatikot lattialla. Miten niin et ehdi pedata sänkyäsi? Miten on edes teoriassa mahdollista, että kannat roskikset eteiseen, mutta sit en saa niitä kannettua kolmeen päivään siitä ulos?

En mä ole ihmettelyistä eri mieltä. Onhan se vallan kummallista. No nyt sitten pari päivää olen itseasiassa aktivoitunut oikein kunnolla. Jumankahivut kun tein sellaiset kämppä kuntoon excelit ja käppyrät, että oksat pois ja osa kaarnastakin. NYT ONNISTUU! NYT TULEE VALMISTA!

Ja tuli! Enkö saatana kaksi päivää putkeen paiskinut ensin töitä ja sitten kämppää. Käärin hihat olkapäihin asti, käärin olkapäät luihin asti ja käärin vielä luutkin yhdelle siävelille. Ja ramppa kalkatti! Laatikot tyhjeni! Hommajuna mennä raklatti eteenpäin niin saatananmoista vauhtia, että kynistä katkesi terät kun yritin TODO-vihkon bokseja valmiiksi väritellä.

Kuinkas sitten kävikään? Itseasiassa sillä tavalla tymästi, että ehkä siinä mun laiskuudessa olikin ollut perää. Mua voi haukkua laiskaksi tai flegmaattiseksi tai ihan vaikka miksi, mutta itseasiassa en, enää, vuosiin ole ollut pahemmin kiukkuinen (paitsi silloin kun on kiire). Olin vähän huomaamattani päässyt eroon minua ennen riivanneesta jatkuvasta kiukusta ja suututuksesta. Ja ehkäpä yksi syy miksi olen päässyt siitä eroon on ollut se, etten ole jaksanut enää stressata.

Muuttolaatikot purkamatta? Ihan sama. Roskikset eteisessä? Ihasama. 1000 työmailia? Luen sit töissä, en nyt. Happi loppuu ja pierettää? No hengittelen pieruja.

Tämä positiivinen laiskuus onkin itseasiassa aiheuttanut sen, että olen oppinut ottamaan rennosti. Aina on siljoona tekemätöntä työtä, mutta olen alkanut oppia käyttäytymään siten, että minä joko teen tai en tee ja jos en tee, niin en turhaan stressaa tekemättömiä asioita. Ei ne työt tekemällä lopu. Kyllä ne sudet sieltä syö!

Niin siis, eli nyt kun olinkin pari päivää sit vetänyt peräsuoli punaisena ja pitkänä ensin työpäivää ja sit kotona remppapäivää, niin tätä positiivista laiskuuspöhvelöintiä ei päässyt syntymään. Joka lisäsi stressiä. Joka alkoi kiristämään hermojani. Ja sit se purkautui.

Amusella nimittäin siinä yritin laittaa palautusjuomajauhetta salipurnukkaan ja kun en saanut pussia heti auki, huusin PERKELE ja väkivalloin kaksin käsin revin sen saatanan pushukan auki niin, että jauheet lensi ympäri hellaa. Ja sekös kiukutti! Huusin toisen kerran PERKELEEN PERKELEEN PERKELE sille jauhoamiselle ja niinhän siinä kävi, että kiroiluhuutoni ilmavirta sai jauheloiset lentämään ympäri kämppää. Taisin siinä vähän jo siinä vaiheessa nauraa kun tajusin miten uskomattoman absurdia tämä on (tällä hetkellä ei naurata kun muistan, että ne jauhehet ovat siellä vieläkin siivoamatta ympäri keittiötä).

Ihan aiheesta kukkatruuttaan minä olen ihmetellyt jotain blogeja, jossa joku kalapuukkoviiksinen yritysjohtaja, kuvassa kauluspaidassa ja sormesta musta puvuntakki roikkuen, kertoo miten tekee satatuntista päivää ja hänen tapansa unohtaa työstressi on hiihtää tai jotain muuta vastaavaa. Mä olen viirusilmin pohtinut, että VITTU MITÄ PASKAA UKOT SAATANA! Joo, ehkä just kesken liikunnan ei työstressit paina, mutta sittenhän ne tuplasti enemmän stressaa kun liikunta loppuu, kun olet väsynyt JA kaikki työstressi on siellä pukkarin kaapissa takaisin pääsyä odottelemassa.

Helvetti typeksin siinä käsiini, että saatananmoista paskapuhetta sitä aviisien sivuille painetaankin. Ei ukko ei, ei se maailma noin makaa. No enkö saatana sit tänään todistanut itseni vääräksi!

Aamulla tosiaankin puuteroin kirjaimellisesti nenäni ja keittiöni palkkarijauheella ja työpäivä oli ns. saakelin kamala, kun kokoajan piti istua palavereissa keskittyen yhteen asiaan ja samalla yrittää toiselle perskannikalla hoitaa DEADLINE TÄNÄÄN HILFE APUA juttuja ja mun aivot eivät oikein tykkää moniajosta. Sit helvetinmoisella kiireellä kesken palaverin pt-pienryhmätunnille ja pukkarissa vähän sikiöasennossa jo keinuttelin itseäni, että juuh, ehkä siellä hikoillessa vähän ressit unohtuu, mutta sit ne taas palaa.

Unohtuhan ne hetkeksi kun tehtiin kaikkea tasapainoa ja kyykkäilyä ja ties mitä. Hauskaa, rankkaa, vaan elossa ollaan. Kunneka siihen loppuun sit PT loihtimaan, että "oletteko tutustuneet soutamiseen?". Minä siinä vähän jo olkapäät terävinä aprikoosioimaan, että heeeetkinen, soutulaite, et kai tarkoita... et kai tarkoita.

TARKOITTI SE!

"Soutakaa ihan täysiä 500 metirä. Sit juoskaa tuonne nurkkaan ja tehkää jalkoja rintaan juoksua 30 kpl. Sit tauko".

Hel-saatana-vetti jo tässä vaiheessa alkoi kämmenet hiota ja persvako vapista. Maksimipulssitreeni. MAKSIMImaksimipulssitreeni. Oksennustreeni.

Ei saatana. Ei saatana. Ei saatana. Ei saatana. Ei saatana. Ei saatana. "NYT!"

Veto. Pulssi 130. Veto. Pulssi 140. Veto. Pulssi 150. Veto. Pulssi 180. Veto. Pulssi 199. Viisi sekuntia mennyt. Veto. Hengitykseni tihentyy huohotukseksi. Veto. PHII. PHIIII.

Voi helvetti, henkeni vinkuu jo nyt! Seitsemän sekuntia mennyt! Veto. Veto. Hengitykseni muuttui seksihuohotuksesta pihinäksi, sitten kimeäksi vinkunaksi, sitten ylipitkiksi haukkomuksiksi.

AAAH! AAAH! HUOH! HUOH! HUOH! PHII! PHIIII! PHIIIII! HIIIIIIIIIIII! HIIIIIIIII! HOOOOOOAAAAAHHHHHH! HOOOAOOOAAAHH!

Ja sit tuli se oksennusvaihe. Mittarissa alle sata metriä ja hapenottokykyni iski maksimiin. Se on sillä tavalla vittumaisen viheliäs tunne, että keho jaksaa painaa kuin farkut alavatsaa, mutta keuhkot eivät enää pysy perässä. Ensin tulee olo, että yskittää. Sitten tulee olo, että olisi pussi päässä. Oksettava olo ei tule ylirasituksesta, vaan siitä, kun EI PERKELE SAA ILMAA! MÄ TUKEHDUN TÄHÄN!

No eikö saatana ole pikkaisen päässyt kertymään pullervorasvaa tuohon mahan ympärille, niin se läskipatja alkaa jotenkin saatanan mystisesti pursahtamaan tielle ja joka ikinen kerta kun vedän raivelia, se läskipatja osuu mua palleaan kuin nyrkki.

JOS MÄ JOTAIN SAATANATA SILLÄ HETKELLÄ EN KAIPAA, NIIN PALLEAISKUJA! Hapenottokyky ei mitenkään pysynyt enää kehon perässä ja epätoivoisesti yritän yökkiä, yskiä ja röyhätillä saadakseni happea niin siihen saatanan kolmannen asteen yhtälöön sit vielä ne palleaiskut.

KHÖH! YÖK! KHII! KHÖ! E! PYS! TY! E! NÄ!

Verenmaku leviää suuhun ja syke alkaa tippumaan. Se on saatana menoa nyt! VETO! VETO! VETO! Pääsisköhän tästä jo maaliin hengittämättä?

Eikö saatana ole lopulta 500 metriä täynnä, revin tellingit jaloistani ns. vittuun ja juoksen perse maata viistäen salin nurkkaan tekemään polvijuoksua.

Kun maalikello kajahtaa onnistumisen merkiksi, kokemuksesta tiedän, että ei saa pysähtyä. ÄLÄ PYSÄHY KUN HOIPERTELE! Ja mä hoipertelen ympäri salia. Nyt saan happea, mutta hapenotto on täysin ylimitoitettu normaaliin hengittämiseen nähden ja sen takia suussa alkaa maistumaan oikein paksu veripalttuu. Rintakehä kasvaa kuin kyrpä aamuisin otsassa ja törmäilen salilla kävijöihin. HAPPEA! IHANAA! HAPPEA! Vähän vesihörppyä, lisää törmäilyä ja sit jään nojailemaan johonkin rintsikkamyyntiosastolle (joo, nykyään saleilla on sellaiset).

SIELU LEPÄÄ! KEHO LEPÄÄ! Lopulta istahdan maahan silleen high five kädet tormakkana, että mä tein sen! Mä tein sen!

Aa, toinen kierros. Okei.

Veto. VETO! VETO!

Siinä sit varttia myöhemmin olen polvillani kuntosalin nurkassa, pääni nojaten puiseen laatikkoon. En jaksa avata silmiäni, joten päätän kyyhöttää siinä aikani. Treeni on jo ohi, kävin jo palauttelemassa ja venyttelemässä. Tosin tajusin, ettei mulla ole enää voimia venytellä, joten ajattelin nojata tätä laatikkoa vasten.

Niin ihan pakko myöntää sillä hetkellä, että joo, työstressi oli kyllä edelleen ihan 100% mielessä, mutta ei, se ei enää stressannut. Itseasiassa ei voisi vähempää työstressit kiinnostaa. 10000 lukematonta mailia? Juuh. Eih. Deadlinet puskee päälle? Hahaa, ei kinosta. Ei nyt.

Eli kyllä, ukko puvuntakki sormessasi, tosiaankin se turha stressaaminen liikkuessa unohtuu. Mä en vain koskaan ollut tajunnut liikkua ihan tarpeeksi kovaa.

Halloween 2015

Halloween 2015

Perkeleen suo!

Perkeleen suo!