bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Espoon rantamaratoni

Espoon rantamaratoni

Näin sydäntalven keskellä on kiva hetkeksi istahtaa takkatuleen ja muistella viime syksyn parhaita juoksusaavutuksia. Kuten Espoon rantamaratonia.

**

3, 2, 1, NYT!

Espoon rantamaratonin lähtölaukaus kumahti ilmoille. Jaahas, nyt pitäisi sitten juosta. Ei maratonia sentään, mutta puolet.

No mikäs tässä juostessa? No mikäs, vuntsitaanpa oikein kahdestaan porukalla!

Koko homma oli lähtenyt menemään päin corgin pörheää persettä jo 3 viikkoa sitten, kun sitkeä kiertoflunssa iski myös minuun. Maltoinko mä jopa päivän olla pois töistä, mutta treeniaikataulun se rikkoi viikoiksi. Parin viikon treenaamattomuuden jälkeen ajattelin sit fiksuna kompensoida tätä ja kävin sit treenaamassa kisaviikolla liikaa.

Joten päivä ennen juoksua mulla koski nivusiin, koski nilkkoihin, koski reisiin, koski perkele päähän ja koski polviin. Olin vain silleen, että hospotisaatananpumilui, pitikö taas pilata kaikki.

Noh, eipä tässä, jospa viimeinen yö korjaisi ongelmat. Menin siinä sit sänkyyn ottamaan vähän lurppasilmästä ja joo, nahkaverhot löpätti silmillä aikansa, mutta sitten neljän korvilla herään ihan saatanalliseen pääkipuun. Ei sellaiseen normaaliin kivaan, vaan tuntuu kuin aivot olisivat kokonaisuuttaan kipeät.

Tuijotin aamuneljästä peilistä itseäni hirveässä pääkivussa ja ajattelin, että usko-vitun-matonta miten perseelleen tämäkin homma sit onnistui luikahtamaan. Yhtä saatanan työmaata nämä kilpailut aina!

Nappasin särkylääkettä ja takas nukkumaan niin eikö aamulla koskenut vielä vain enemmän. Juoksin äkkiä hierojalle jos on niskajumi, niin sit koski vielä vielä enemmän. Koska miksipä ei, niin se kipu oli vielä sellaista, että se koski kun liikkui. Ottiatuota mitenkä hyvin tämä stamlaa juoksukisojen kanssa, jos jokainen kävelyaskelkin koskee päähän kuin jalapeno päivän päästä toiseen.

Yritin vielä kerran. Kävin apoteekista kunnon hevosrohdot, tempaisin yhden sellaisen, sit vettä päälle niin että munuaiset kupli ja okei, kipu turtui ehkä sen 20%, että pysyi elävien kirjoissa. Noniin, nyt aivot toimii, että voi ajatella. Elikäs millois meidän pitäisi syödä?

AI NYT! KIIRE KIIRE KIIRE! JUMALAUTA KAIKKI SUUNNITELMAT IHAN VITUIKSI JA PILALLE JA HIRVEÄ KIIRE SYÖMÄÄN JA AAAHH JA EI SE RUOKA ENNÄTÄ ENÄÄ SULAA JA... Siinä sit mukavasti säädettiin läheistenkin ihmisten kanssa, tyyliin "tuu äkkiä kuskaamaan meidät" ja 5 minsan päästä "eikun älä tuukaan" ja kohta "eikun tuu sittenkin" ja kohta "hmm, ootko tulossa kun et vastaa enää puhelimeen?"

No uskokaa tai älkää, niin kaikesta huolimatta minä olin lopulta tosiaankin itseni saanut sinne lähtöviivalle ja ennättänyt jopa minuutin verran lämmitellä kun lähtölaukaus pamahti. Jaahas, se olisi aika laittaa ramppa kalkattamaan.

Valmentajani oli antanut minulle tiukat sykerajat: 175-180. Okei, nuo kuulostavat korkeilta, mutta minulle ne vastaavat vauhdikasta peruslenkkiä. Mutta sirlimpsis ja simaa pullo, kun olet kisoissa, niin vauhdikas peruslenkki tarkoittaa, että kaikki kilpailijat juoksevat susta ohi.

Joten siinä mä mennä köpötin, ihan kivaa vauhtia, mutten tarpeeksi kivaa, kun kokoajan porukkaa puskee ohi. Eikä edes silleen hetkessä ohi, vaan silleen kiusallisen hitaasti, että ensin ne huohottavat helvetin ärsyttävästi niskaan, silleen HUOH HUOH HAAAAH ja sitten ne alkavat juoksemaan kantapäille ja sit mutkissa tunkemaan rinnalle ja yhtäkkiä niiden perse onkin naamasi edessä ja sit ne vielä pieree... Tai oliko se minä joka pierin, mut eniveis.

Ihan eka tällainen oli "pinkkihousu". Tai no okei, tämä juoksijatar oli jo alussa mun edessä, mutta mä ohitin hänet kilometriksi kunnes tajusin juoksevani liian kovalla sykkeellä ja sitten piti katsoa 10 kilometrin ajan, kun hän ensin meni ohi ja sitten hitaasti kokoajan oli kauempana ja kauempana. Eikä niistä byysista voinut erehtyä, joten ne toimivat jatkuvana ilkkujana minulle, että hähähää, jätkä ei jaksa juosta! JAKSANPAS, mutta kun ei saa, huusin itselleni ja löin itseäni mahaan. JAKSANPAS!

Aivot kuitenkin pitivät. IHAN SAMA JAKSATKO, NII ET JUOKSE PERKELE! Tämä on pääosin treeni, jossa tarkoitus on pysyä alle sykerajan. Tar-saatanan-koitus! PAKKO!

Porukkaa lappaa ohi. Pinkkihousun jälkeen tuli kirjavahousu, tumma tyttö, 2xu-nainen, murveltava nainen, könkkäävä vanhus, pomppiva ruotsalainen säbänpelaaja ja kiusallinen kolmen äijäjäbän konklaavi, jotka jäivät eteeni muurina.

Entäs pääkipu? No hoi henkiin, pääkipu oli hävinnyt lähtölaukaukseen, mutta sen sijaan jalkojani pakotti niin maan saatanasti. Yhtä perkeleen tuskaa tämä juokseminen kun kaikki ohittaa ja sattuu. VITUTTAA KOKO PASKA LAJI hihii, kultainen noutaja katsomassa kisoja, hihihii, I love you doggo, I love you!

No eikö perkele tule sit pitkä alamäki. Mä olin, että nyt! Nimittäin olen Vanhempi Konsultti (TM) alamäkijuoksun suhteen, koska olen kerran käynyt valmennuksessa sen suhteen. En ole varma muistinko miten alamäkiä piti juosta, mutta löysin sopivan tekniikan:

Tärkein idea oli kasvattaa askeltiheyttä ns. saatanasti. Ei aimo jalalla, vaan tikuttaen kuin jäätynyttä jauhelihaa kuumalla pannulla. Muista kaatua koko kropalla eteenpäin ja kädet VILLISTI mukaan, oikein ylikorostetusti. Supernopea askellus vaati sen, jotta mun piti työntää lantiota reilusti eteen ja ihan hieman laskea pyllyäni.

Joten HIOOHEI, yhtäkkiä jysähdän äijäjäbien, säbänpelaajan, könkkäävän vanhuksen ja murveltavan naisen ohi tällä juoksutyylilläni. Käteni heiluivat kuin mursu pesukoneessa ja askeleni oli kolibrinnopea. HAAAAA AAAAAA TIKUTIKUTIKUTIKUTIKTUTIKTUIKTUTIKTUTIKTUTIKTIKTUIKTIKUTIKU

Porukka hyppi pois alta, että mikä helvetti sieltä oikein tulee ja mä olin vain, että haahahahaha, jääkää taakseni paskat ja jatkoin juoksemista. Ja eikös saatana käy joku posahdus rinnassa niin yhtäkkiä pulssi tipahtaa viidellä. Mitä se tarkoittaa? Sitä, että saan juosta 5 pulssia kovempaa.

JA SIT LÄHTI! LIMPPU LIPATTI! KENKÄ KÄKÄTTI! NAHKATOSSU RUPELSI ASFALTTIA NIIN SAATANASTI ETTÄ SEPELIÄ LENTI PETÄJIIN JA PETÄJIT EIKÖ KERRASTA NURIN JA SÄPÄLEIKS MAAHAN.

Että minä juoksin! Mä juoksin ja nautin! Pulssi pysyi aisoissa, siinä 180 hultteilla, mutta minä juoksin kuin tuulispää öljytyssä putkessa. Kirjavahousuinen tyttö, OLTAIS JO EELLÄ! Ja eikö saatana pinkkihousu ole tuolla kilometrin päässä edessä! Hmm, matkaa vielä 10 kilsaa, pulssi ei saa nousta yli rajan ja arvoisa vastustajani, all might pinkkihousu todella kaukana. Siis ei kaukana jos saisi juosta täysiä, mutta kun ei saa.

Vedin sellaiset kosinitangenttilaskutoimitukset päässäni kun vain osaan ja aloin optimoimaan. Juoksen tuon kulman sisäkaarretta, ohitan tuon porukan keskeltä, hihihi koira, katsokaa tuolla on koira, ihihhihihihihih, sit juoksen ton kepin heiluttelijan vierestä. Porukka taputti ja mylvi ja kannusti kaikkia ja mulla silmissä paloi tavoite. Pinkkihoususta ohi vielä ennen maalia.

9 kilsaa jäljellä. 8. 7. 6. 5. 4. 3. Pinkkihousu läheni lähenemistään, mutta matka tuntui edelleen liian pitkältä. Juoksin ehkä palaneen puupennin paksuuden verran häntä nopeammin, mutten enempää. Tämä ei riitä. Pulssikin on jo tapissaan.

HAA, ALAMÄKI!

Sit lähti TIKU JA TAKU PÄÄLLE! Pistin sellaiset käsittämättömät tikutukset, että askeleni pituus oli ehkä 5 senttiä, mutta askeltiheys jotain tuhat per sekuntti. Käteni heiluivat niin villisti puolelta toiselle, että mun olkapäätäni pakottaa vieläkin päiviä juoksun jälkeen. Lantiota eteen ja nokkaa kohti maata ja sit VIILETTÄÄ JA PYYHÄLTÄÄ!

Siinä saatanan alamäessä mä pääsin ehkä viiden metrin päähän pinkkihoususta. Jumalauta, nyt ollaan lähellä! Hän näytti jo juosseelta: olkapäät olivat nousseet korviin, kroppa kääntynyt kaarelle ja hiki kastellut selän litimäräksi. Minä olin taas pulssirajoituksen takia täysissä voimissani: hymyilin kuin mielipuoli, olin kuiva kuin föönätty ferretti ja ainoa mikä hikoili oli sormenvälini kun ajattelin sitä herkullista tilannetta, jos saan ohittaa *jokaisen* minut matkalla ohittaneen. Siis jokaisen, jonka housuista muistan.

VIIMEINEN KILSA! Pinkkihousu alkoi ottamaan lievää loppukiriä ja mä olin vain, perkele, pulssi 184 ihan kuin silloin kun kiireessä kaupassa pieraisin ja tulikin varren kanssa ja kaikki haistoi, eli pakko hidastaa. Hidastin, hidastin, hidastin. Näin miten arvoisa vastustajani lipui kauemmas ja kauemmas.

Puoli kilometria. Tee päätös. Tee päätös.

Vaihdoin sykemittarini näkymää. Hoah, tähän tämä aina menee.

*vaihdetaan pinkkihousuisen aivoihin*

Huuh, puuh, huuh, huuh. Raskasta! Enää alle puoli kilsaa ja olen maalissa. Huuh, huuh, puuh. Hetkinen, mikä ihme tuo ääni on. Tuo HUOH HUOH HAAAAH -ääni? Vilkaisin taakseni ja näin jotain sanoinkuvamatonta: kantapäilleni oli juuri astumassa mies, jolla on käsittämättömän suuret silmäpussit, hän on täysin hietön paitsi sormien välistä ja hän huutaa täysillä TIKU TAKU TIKU TAKU heiluttaen käsiään kuin hirvi kuivausrummussa. MITÄ HELVETTIÄ APUAA APUAA APUAA PÄÄLLEKARKAUS

*vaihdetaan mun aivoihin*

JEE, VOITIN! Vähän piti juosta päältä, mutta jee, voitin! Jee! JEE! OHITIN KAIKKI MUT OHITTANEET! JEE! NOTTA PERKELE!

Ja edelleen sydämessä tuntuu hyvältä ja lämpimältä kun ajattelen tätä voittoani. Onneksi olkoon, pinkkihousu, päihitit melkein minut. Melkein. Ps. tsemppiä sinne sydäntautiklinikan säikähdysosastolle, pääsetkö koska pois?

Jäklare, jag är kissnödig!

Jäklare, jag är kissnödig!

Lempeän itsekurin vaikeus

Lempeän itsekurin vaikeus