bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Lempeän itsekurin vaikeus

Lempeän itsekurin vaikeus

"Lempeä itsekuri" on tosi vaikea sana ihmiselle, joka on tottunut joka antamaan täysin periksi ja hornimaan isolla kouralla sipsuja puhelimeen tai sitten vetämään kuntosalitreenit niin äärimmilleen, että oksennus pursuaa silmistä xycling-ohjaajan päälle ja hän kirkuu ja sit tulee porttikielto.

Muutama läheinen on hurahtanut, tai paremminkin löytäneet ja pitkään eläneet mindfullness-elämää. He puhuvat lempeydestä, kiireettömyydestä ja luopumiesta. Älä treenaa niin kovaa. Ei se haittaa jos söit sipsui. Mun korviini tuo kuulosti jotenkin älyttömältä. Tai siis toisaalta taivas: voi kun voisikin olla aina iloinen kun ei tee mitä piti. Mutta käytännössä helvetti: eka paisuisi kuin ärtyneen suolen oireyhtymäinen pullataikina ja sen lisäksi vielä missaisi sen dopamiinin joka aivoissa sykkii kun jotain tekee 219% lasissa.

Täällä Läskäreissä tämä sama teema toistui uudestaan. Nyt olin ehkä jo hieman kypsytellyt ajatusta, joten se siemen pääsi itämään paremmin. Ymmärsin, että kyse ei ole siitä, että koskaan ei enää tarvitse tehdä mitään, sen kun makaa sohvalla, pieree ja lopehtii ruokaa haitariinsa minkä ehtii. Eli kyse ei ole siitä, että "älä koskaan tee enää mitään täysiä" tai "sä et tartte itsekuria".

Piirsin ihan paperille vähän mitä tämä lempeys tarkoittaa. Juuh elikkäs. Jos olen nukkunut 4 tuntia viime yönä, niin mitäpä jos skippaisin aamusalin ja jäisin nukkumaan (buu) ja kato hei, ennen kuin silmäni ummistan, niin varaankin illalle jonkun danssahteluhärdellin ja lopulta siis menen kuin menenkin sinne hikiliikuntaan (jee), mutta sen sijaan, että neljän tunnin unilla silmät ristissä ja kyrpä otsassa juustoaisin aamulla painoja, niin saankin paremmin nukkuneena iloisena hyppiä kuin hirvi jytämusan soidessa (tupla-jeejee). Joojoo, ohjelman kannalta treeni olisi parempi, mutta kun fakta on jo se, että unet jäi unimatta, niin mieluummin kannattaa pelastaa tilanne fiksusti kuin tyhmästi.

Tämä oli selvää. AHAA, huusin, eli siis lempeys ja lempä itsekuri on käytännössä sitä, että edelleenkin tekee asioita, mutta ei ole ehkä niin saaputin fakkiutunut johonkin mystiseen itseltä tai ulkopuolelta tulleeseen käskyyn tehdä just jotain just jollain tavalla just johonkin aikaan, vaan kivuutta ja kiukkuista treeniä voi annostella fiksummin.

Ja hei vielä kuuntele elä mee, nimittäin nyt vasta tarkastellaan asiaa tosi läheltä silmät zoomauksesta kiiluen. Kun asiaa tarkastelee kauempaa, tajuaa, ettei kyse ole koskaan vain treenistä tai syömisestä tai unesta. Hyvinvointi on ihan kaikkea tätä! Jos et nuku -> syöt enemmän. Se, että jätät jonkun treenin välistä voi hetkellisesti vaukuttaa maksimihaukan pulleusasteeseen, mutta vuositasolla hyvinvointi voi saada isompaa plussaa sillä, että nukkui kunnolla. Ja vaikka olisi kiinnostunut vain ja ainoastaan painostaan tai mahamakkaroidensa tuulessa leuhumisprosentista, niin siltikin lempeys, lupa ja luopuminen voivat tuoda parempaa kuin väkisin oksennus silmässä ja itku kurkussa paahtaminen, etenkin kun ma jo tiedän, että noiden hillittömien järjettömien urotekojen jälkeen tungen sit kitusiini jauhotkin kaapista. EI AUTA PASI SELLAINEN, ETTÄ EKA TREENAA JA SIT MÄSSÄÄ KÖN JOS NUKKUISKIN, SKIPPAIS JA MENIS ILLALLA JA SÖIS FIKSUMMIN.

Puuh, sori, tästä tulee pitkä, koska nyt olen vasta kertonut mitä mä ymmärrän. Sit tulee se asia, mitä en ihan oikeasti vieläkään oikein kässää. Apua pilse.

Oltiin siskon luona käymässä männäviikolla. Viime viikolla olin taas ottanut vähän fiksumman syömisviikon. En laihista, per se, vaan pyrin tekemään parempia valintoja. Tulin hirveässä nälässä siskon luo ja tarjolla oli jotain spagettihärdelliä. Hiilarit ovat heikkouteni, joten karmivaan nälkään mieleni teki imeä spagettia lautanen vinkuen. Ja kyllähän mä sitä söinkin pari lautasta, mutta heti kun olin kylläinen, lopetin. Lopettaminen ei ollut helppoa, koska elimistöni ei koskaan kylläisyyden kohdalla sano: "Hei komea kuoma, nyt nutrientit on saatu, joten ei tartte ikeniä enää ruoan ääressä leuhuutella", vaan viesti on ristiriitainen: "RUOKAA! TÄYNNÄ! RUOKAA! TÄYNNÄ! RUOKAA!"

Pystyin silti vastustamaan kiusausta laskemalla aterimet lautaselle vartiksi. Ja kah, niinpä kävikin, että vartin jälkeen se hillitön nälän huutaminen oli hiljentynyt. Jee, hyvä valinta! Sain syödä reilun annoksen, mutta lopetin kylläisyyteen, en oksennustäytyyteen!

No mut sit se hämärämpi homma. Pari tuntia myöhemmin kun olin hetken siskontytön kanssa leikkinyt piilosta ja jalista ja kaloreita ja polven rustoja oli kulunut runsaasti, oli iltateen aika. Pöytään tuli teetä (hemmetin hyvää, oohnam!), verestä pullaa ja suklaata. Tiesin, että ruokavaliooni ihan hyvin jälkkäri mahtuu, joten söin suklaan ja sit söin pullan.

OI VOI! Siitä pullan syömisestä alkoi tuska aivoissani. Olin kuin narkkari, joka oli saanut pienen truutallisen kamaa suoneen, muttei tarpeeksi. Kun äskein sanoin, että spagettipäivällisellä teki mieli ottaa lisää, niin joo, mutta nyt aivoni KIRKUIVAT JA ANELIVAT PULLAA. UKKO SAATANA TUNGE SITÄ PULLAA HAITARIIN KUIN OLISI JO, aivoni huusivat.

Seuraavan tunnin ajan en voinut ajatella mitään muuta kuin pullaa. En mä väitä sitä, että se riippuvuus olisi ollut mahdoton kestää tai edes maailman suurin, mutta väitän, että se pulla teki tosi vaikeaksi ajatella mitään muuta. Kokoajan kun puhuin ja höpöttelin, niin mielessä oli pulla. Kävin vessassa ja mielessä oli pulla. Leikin siskon likan kanssa ja mielessä oli pulla.

Otinko toisen siivun pullaa? No lopulta en. Harmillisesti minulle ei kuitenkaan tullut uskomattomat sävärit siitä, että PYSTYIN VASTUSTAMAAN KIUSAUSTA, vaan paremminkin olin hieman masentunut ja pettynyt. Pettynyt mistä? Siitä, että vaikka tein järkevän valinnan, vaikka söin vain yhden pullan, tiedän, että tällä kerralla tapahtui harvinainen erikoisonnistuminen. 99% muista kerroista olisin syönyt 2-200 pullaa. Jos olisin jostain syystä jäänyt yksin, olisin syönyt kaikki pullat, leiponut lisää ja syönyt nekin ja sit ostanut kaupasta vielä 12 pullapitkoa.

Noniin, sit se homman pihvi. Lempeys ja lempeä itsekuri. Miten se toimii?

Olisiko lempeää ollut ottaa lisää pullaa? En usko, että toinenkaan siivu olisi aivojen huutoa lopettanut, joten ainoa tapa saada aivot hiljenemään olisi ollut syödä 20 pullaa tai muuten olisin syönyt 10 ja silti ollut tuskissani.

Vai oliko tämä hillitön itsekuri juurikin se lempein tapa toimia? Että joskus lempeys on sitä, että puristaa perseen ja suupielet yhteen ja vastustaa kiusausta. Koska tällä kertaa on tärkeää vastustaa kiusausta! Seuraavalla kerralla tilanne voi olla sellainen, että mä saan ottaa toisen appelsiinin tai karkin, koska niihin ei himoa tule kuin pullaan.

Vai olisiko lempeyttä ollut sittenkin joku ihan muu? Se, ettei ota yhtään pullaa? Se, että pyytää isäntäväkeä, että voisitteko pliis olla tarjoamatta pullaa kun mulla on ongelma, olisiko teillä jotain pahaa sen sijaan? Juosta itkien kotiin räkä nenässä kuplien?

Miten kuva liittyy asiaan?

Tästä lähtien niinä kertoina kun aion käyttää itsekuria, tulen käyttämään esimerkkinä tätä tapausta. Kävin viikonloppuna jäisessä meressä uimassa. Tai ei se ollut uimista, vaan pikemminkin makasin jään päällä olevassa vesikerroksessa.

Oliko se kivaa? No ihan helvetin tuskallista! No miksi menit? Koska siitä jäi upea muisto!

Eli joskus, joskus, on tilanne jossa itsekurin ja kivunsietokyvyn avulla saa hyvän mielen ja hyvän muiston. Ja joskus, tai aika useinkin, antamalla periksi ja olemalla itselleen lempeä saa hyvän muiston. Case by case sanoi mummo, kun koiralla pöytää pyyhki.

Espoon rantamaratoni

Espoon rantamaratoni

Hyvää syntymäpäivää

Hyvää syntymäpäivää