bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Kahvakuulakapina

Kahvakuulakapina

Kun vain täydellinen suoritus on kyllin hyvää.

Käsittelin "piti mennä 50 kilsan lenkille, ei huvittanutkaan ja jäin sohvalle syömään jätksiä sen sijaan, että olisin kävellyt vartin" -dilemmaa pari postausta sitten. Samasta oireyhtymästä kumpuaa se loputon turhautuminen, kun ohjattu tunti ei mene lapaseen.

Kun menen ohjatulle tunnille, vaikka kahvakuulastelemaan, niin mun pitää saada a) hyvä suoritus ja b) täyttää ohjaajan toiveet. Ei mua haittaa tehdä 10 kilolla, jos naapurityttö vispaa 20 kilon murkulalla. Mutta sit jos en pääse annettuu liikkeeseen, se ottaa vain hermoihin eikä etureiteen kuten pitäisi tai tunnen miten alaselkä huutaa hoosiannaa ja daavidin poikaa, niin kuppi menee heti nuri. Perkele heti. Välittömästi.

Ja kun se kupponen menee nuri, niin sieltähän läikähtää sinne salin lattialle sellaiset pahuuden mikstuurat, että oksat pois. Suu vaahdossa ja silmät niin saatanan syvällä päässä tuijotan ohjaajaa kun se kysyy, että meneehän kaikilla hyvin. En sano koskaan mitään. Hiljaa tuijotan. Saatanan saatanan saatanan saatana!

Yleensä todennäköisyyttä kupin läikkymiselle voi vähän yrittää haarukoida. Jos töissä on jotenkin energiat syöpyneet pois, hiilarit jääneet syömättä ja valmiiksi pääkipu, niin ei siinä tartte ihan älyttömiä oraakkelin lahjoja aprikoosioidakseen, että todennäköisyys huonoon jumppakertaan on tulossa jos jumpassa hommat eivät mene kerralla niin lapaan, ettei edes MM-95:ssa lapempaan mennyt.

Reaalimaailman esimerkkinä kivasta treenistä olen tässä syssyllä käynyt tosi kivassa kahvakuulassa. Tykkäsin siitä ohjaajasta! Sen treeni oli rankkaa, muttei liian vemputteluvaikeaa. Kädet vaihtuivat tiuhaan kuin julkkiksen kumppanit seiskan sivuilla ja se sopi minulle monivaivaiselle hyvin, kun ei tullut staattisten pitojen ongelmia. Lisäksi tämä ohjaaja oli aina todella naurava ja pirteä ja kertoi vitsejä, vaikkei kukaan koskaan nauranut niille. Tiedätkö kun teet jotain etuheilautusta isolla möntillä ja ohjaaja kertoo lakonisesti jonkun vitsin ja hän on ainoa luokasta joka hymyilee sille ja sit sua alkaa naurattamaan se koko homman absurdius ja kuula meinaa lentää kädestä.

Joka kerta kun tunti loppui, hän tuli ovelle päästämään meidät ulos ja keräämään ryhmän kiitokset. Ja jokainenhan kiitti. Mäkin olin aina, että kiitos tästä päivästä ja säteilin kuin uraniumsauva pyllyssä. Hyvä mieli!

No sitten tuli se hetki kun ohjaaja vaihtui. Poissa oli hymyt, kiusalliset vitsit ja ovihighfivet. Eikä nyt jokaisen ohjaajan tarvitse näyttää auringon nielleeltä, mutta henk.koht. mä synkkänä murjottajana tykkään että ohjaaja päinvastoin helmuttaa suupieliään korvissa.

Nooh, ruetaas tohisemaan. EI JUMALAUTA! Se tunti oli jostain Virallisen Neuvostoliiton Kahvakuulaohjelma 67 b8 artikla 8:sta otettu kopsu huonolla valokopiokoneella ja notaarin viidesti leimaamana.

Iso osa liikkeistä oli tylsiä ja päälle kuin bonuksena vielä niihin liittyi paljon staattisia pitoja. Mun kroppa ei ole ihan ylintä ystävää ja bestmania staattisten pitojen kanssa. Mullahan meni alkaselkä niin saatanan kipeäksi tyyliin jo liikkeessä yksi, että itku pitkällä silmästä väänsin niitä muita liikkeitä sitten.

Teet pienellä kuulalla ja ei tunnu missään. Teet isolla kuulalla ja tuntuu nivelissä, eikä lihaksissa. Teet mitä vain niin vituttaa kun homma ei toimi. Ja musiikkikin vielä huonoa.

"Noniin, nyt tehkää isolla kuulalla niskan ympäri" ja minä huudan pääni sisällä, että SAATANAN PERKELE KUN TÄMÄ OTTAA ALASELKÄÄN KUN ASENTO ON VÄÄRÄ, MUTTA KUN EI SAATANA EHDI KORJATA ASENTOA KUN EI TÄÄLTÄ VITTU NIÄ MITEN SEN ASENNON PITÄISI OLLA JA MIKSI TÄTÄ PITÄÄ SAATANA KOKOAJAN ILMASSA PITÄÄ KUN OTTAA OLOKAPÄIHIN, EIHÄN TÄSSÄ PERKELE OLE MITÄÄN JÄRKEÄ JA AI TEHKÄÄ VIELÄ NOPEEMPAA MULLA ON JO MAKSIMIPULSSIT PERKELE EI PIÄSE SAATANA ENÄÄ NOPEEMPAA PERKELEEEEEEEE!

Tunnista jäi niin perkeleen huono mieli, että venytellessäkin vielä vitutti ja siinä jo verellä tyyliin allekirjoitin pamflettia, että minä en enää koskaan mene kahvakuulaan. Tai salille. Tai liiku ylipäätään. Tähän lopetan kaiken. En liiku enää koskaan. Kun en pystynyt tekemään täydellistä suoritusta, niin koskaan en enää liiku!

Illalla kärvistelen maksimipulssin käynnistäneessä migreenissä ja koko helvetin viikon nappailen särkylääkkeitä kun jokainen nivelryhmä tuhoutunut staattisista liikkeistä. Saatanan hyvää treeniä, perkeleen perkeleen perkele!

Noh, siinähän jäi sit kaikki liikunnat seuraavalla viikolla kun oli kiire, mutta kyllä mä viikko siitä sit hellyin ja menin uudestaan. Vähän silleen varovaisella jalalla korvat luimussa, että noinkohan tästä perkele tulee mitään? No eikö työpaikan ulko-ovella jo silmät huomaa, että taivaalta puottaa loskaa niin maan perkeleesti, että nappaskengissä sukat litimärkinä saa kahlata munia myöten liejussa salille. Siinä vähän meinasi jo suu viivautua, mutta nooh, sää antaos ja sää ottaos, turha sille on raivota.

Kun jumppatunti alkoi, niin se uusi ohjaajahan siellä. "Ottakaa iso ja toooosi iso kuula." Mä ihan leveällä hymyllä katsoin ohjaajaa päin ja ilman mitään vitsaaperk-äännähdyksiä päässäni otin 12 ja 16 kilon painot. Paljon kevyemmät kuin viimeksi. Hymyilen vieressä olevalle tytölle, jolla on näköjään 20+ kilon kuulottimet vieressään. Hei. Tänään vitut nakkaan ohjaajan käskyille.

Tunti alkoi. Okei, olihan ne edelleen vähän tylsät musat ja liikkeet, mutta kun tein kevyemmillä painoilla, niin sain onnistumisen tunteita. Ei niinkään "onnistuin siten, että on maksimipulssi ja koskee selkään", vaan "onnistuin siten, että sain kokoajan pidettyä tekniikan täydellisenä ja pulssi nousi, muttei maksimiin".

Ja näin meni koki tunti. Aina kun ohjaaja huuti, että tehkää nopeampaa, en tehnyt. Isompi kuula! En ottanut. Tehkää vielä yksi! Ei, kun nämä riittää, olkapääni on loppu muttei rikki. Potkaiskaa polvella! Ei, kun se sattuu, niin en potkaise. Tehkää tälläinen liike tai vaihtoehtona tämä. En tehnyt kumpaakaan vaan kolmannen vaihtoehdon, koska liikkuvuuteni ei riittänyt kahteen ekaan.

JA HOI HENKIIN! TREENI OLI HYVÄ! Ei, ei se ollut elämäni rankin treeni, mutta eihän se nyt voi ulkosynnytin sentään mennä niin, että joka ikisen treenikerran täytyy olla aina maksimipulssialueella. Ei se rankkuus nyt helvetti voi olla synonyymi hyvyydelle! Sen sijaan mä olin ihan liekeissä kahdesta asiasta:

1) Ei sattunut, oli tarpeeksi rankkaa ja tekniikka oli hyvä

Jee, taputapu

Mutta sit tästä toisesta oli niin ylpeä, että ylpeysmaan kuningas jumalauta soitti ja käski mut kruunajaisiin. Nimittäin:

2) Mä kuuntelin mitä kehoni sanoi ja vastustin ohjaajan toiveita silloin, kun kehoni oli eri mieltä. Joo, tein hiki piässä ja syke kurkussa, mutta en enempää. Päätin, että mun kehoni on tärkeämpi kuin ohjaajan luokan edestä kailotettu huuto.

Ja saaputti miten hyvä mieli jäi!

Ja tästä tulikin sitten oivallusta ihan metritavarana:

Hei Pasi! Ootko kuule jumalauta koskaan pähkinäpussi pään päällä pähkinyt, että mitä jos liikunnan tärkein funktio olisikin fyysinen ja henkinen HYVINvointi, eikä PAHOINvointi?

Mitä jos hyvän treenin mittari olisi se, miten HYVÄ olo siitä tulee, eikä miten PAHALTA se tuntui?

JUMALAUTA! JUMALAUTA MIKÄ OIVALLUS! Tämähän muuttaa mun koko suhtautumisen urheiluun täysin! Ai, eikö sen olekaan tarkoitus tuntua ultimaattisen maksimipahalta aina? Eikö se olekaan rangaistus jostain synneistäni?

Ei, eipä sen pakko ole olla, Pasi hyvä, eipä sen pakko ole olla.

Siementekniikka: tapa jolla voitat jokaisen kiistan

Siementekniikka: tapa jolla voitat jokaisen kiistan

Aamulenkki 5/5

Aamulenkki 5/5