bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Joskus "ihan hyvä" on parempi kuin pussillinen toteutumattomia täydellisiä

Joskus "ihan hyvä" on parempi kuin pussillinen toteutumattomia täydellisiä

Istuin taas yhdessä joulukuulle pakkautuneessa asiakaspikkujoulussa syömässä kolmen ruokalajin illallista. Hornin puhelimeeni ties mitä herkkuja ja tunsin, miten kauluspaita alkoi kiristämään niin, että niskoja väänsi.

"Nauti kun kerrankin saat hyvää ruokaa", on validi ohje. Sen sijaan minun kohdallani ei ollut tästä kyse, vaan kalenterini oli täysin täyttynyt kaikista juhlista, pikkujouluista ja työkissanristiäisistä. Paljon syömistä, vähän aikaa liikunnalle.

Koska kiloja on taas tullut pari ennen joulua ja liikunta jäänyt entistä vähemmälle, ajattelin, että nyt pitäisi saada taas kelkka käännettyä. Ei niinkään siten, että jätän nämä herkut syömättä tai alan feikata olevan kipeä ettei tartte osallistua huomisen uuteen kissanristiäiseen, vaan siten, että illalla lähden lenkille.

Vanhana kilpaurheilijana mulla iski heti vanhat ajatusmallit päälle. JOO! Syön nyt ihan kunnialla nämä, sit kello on jotain yhdeksän ja mä ehdin vielä lenkille! Oikein sielujeni silmin kävin läpi, että käynkö 1.5 tuntia vai riittäisikö tunti, laitanko talvijuoksutrikoot vai pärjääkö ohuemmilla ja missäs mun uudet juoksuhanskat olikaan.

Aijai, herkkua, tästä tämä liikunnallinen elämä taas lähtee! Ja hyvällä omatunnolla saa nyt herkkuja syödä, kun kohta juostaan!

Jatkoin itseni psyykkaamista ja asiakkaani ehkä hieman ihmettelivät, kun olisin viimeisen tunnin dinneristä hiljaa ja päästin vain pieniä päriseviä ääniä, kun mielessäni hykertelin, miten kohta taas juostaan ja kaikki syntini nollautuvat ja jee ja joo ja juu.

Dinneri loppuu ja mä ahman lailla terävällä katseella ryntään metroon, metrosta ulko-ovelleni ja ovesta sisään. NONIIN!

10 minuuttia myöhemmin edelleen seison aivan hikisenä ulkovaatteet päälle eteisessä. En ole edes sytyttänyt valoja. Tuijotan kännykän kelmeää valoa ja yritän olla ajattelematta mitä taas kävi. Tiedän sen ajattelemattakin.

Olin psyykannut itseni niiiiiiiin uskomattomaan urheilusuoritukseen, niin rankkaan ja pitkään koitokseen, että nyt kun ihan oikeasti se pitäisi saada aikaiseksi, yritän pelata aikaa. Logiikka on alitajunnassani kai sellainen, että niin pitkään kun en riisu ulkovaatteita, "en ole vielä kotona", enkä siis voi vielä alkaa vetämään juoksutrikoita päälle.

Kun tämän asian kirjoittaa näin auki:

SEISOIN JUMALAUTA IHAN HIKISENÄ TOPPATAKKI PÄÄLLÄ JA KENGÄT JALASSA ETEISESS, HIKINORO VALUI PYLLYVAKOONI JA RÄPLÄSIN KÄNNYKKÄÄ PIMEÄSSÄ AJATELLEN, ETTÄ TÄTÄ EI LASKETA VIELÄ KOTONA OLEMISEKSI.

Mitä! Mitä helvetin ihmettä! Mitä perkeleen hel-saatanan-vetin ihmettä?

Noh, ei nyt sukelleta syvemmin siihin psykologiaan, miksi minä toimin näin. Lähdetään siitä, että minä toimin näin. Se virhe minkä tein oli luoda itselleni liian iso taski. Ehkä mä jo sitä kunnianhimoista juoksentelua tehdessä arvasin sen, etten tee sitä kuitenkaan.

Tiedättekö sen tunteen kun ajattelette, että voisi siivota vartin, mutta sitten olettekin "EIKUN EN SIIVOAKAAN VARTTIA NYT VAAN HUOMENNA 8 TUNTIA!!!" ja olette tosi motivoituneita ja ihan liekeissä siihen millisekuntiin asti, kunnes sen siivoamisen pitäisi alkaa. Sit alkaa kaikki mahdolliset tekosyyt ja kikat, ettei tartteisi aloittaa sitä mitä lupasi.

Jos ensimmäinen negatiivisen ajatuskehän merkki on se, että ylipäätään suunnittelee liian kunnianhimoista lenkkiä, jolle pitää lähteä _heti kun tulee kotiin_ ja toinen merkki se, että helvetti ulkovaatteet päällä seisoo pimeässä eteisessä ettei sitä lasketa kotiin tuloksi, niin kolmas merkki on tästä seuraava ajatus:

mitä jos en lähtisikään ollenkaan?

Tiedättekö kun suunnittelun ja kotiin pääsemisen välillä on ihan 999% varma, että toteuttaa suunnitelman ja siellä pimeässä eteisessä edelleen on teoriassa varma, "muttei ihan vielä", niin nyt yhtäkkiä aivot alkaa kuiskailemaan vaihtoehtoja. Vähän silleen ohi tietoisen mielen. Että älä ajattele tätä epäonnistumisena, ajattele tätä kuin suunnitelman poistamisena. Eli ei "piti, mutten mennyt", vaan unohda ja nielaise se koko piti. Mene sohvalle. ÄLÄ TEE YHTÄÄN MITÄÄN! Jos on jätskiä, syö sitä paljon.

Ei kerrota kellekään. Olet väsynyt. Viikko on ollut pitkä. Polveen koskee, eikö koskekin? Muksaise sitä vähän nyrkillä. Noniin, nyt siihen koskee! Tiesin! Telkkaristakin tulee jotain hyvää. Oletko milloin viimeksi edes ehtinyt katsoa telkkaria?

Siinä hetkessä tapahtui jotain maagista. Pääni päälle syttyi lamppu! Kirjaimellisesti, koska sytytin valot.

Huokaisin kerran sisään ja naurahdin itselleni. Pasi, mitä sinä oikein teet?

Aloin kysyä itseltäni kysymyksiä:

"Miksi minun pitää mennä lenkille?"

- Koska pitäisi liikkua

"Tuleeko minulle hyvä olo jos en mene lenkille?"

- Ei, vaan karmea

"Tuleeko minulle hyvä olo jos menen lenkille?"

- No teoriassa siinä mielessä joo, että kiva kun menin, mutta sit kello on yö, luultavasti koskee päähän etkä saa oikein nukuttua kun käyt ylikierroksilla

"No miksi pitää mennä lenkille?"

- Etten lihoisi enempää

"Kelpaisiko, että minulle tulisi hyvä mieli ja söisin salaattia?"

- Ei, se ei ole täydellinen vaihtoehto

"No okei, minä nyt jo tiedän että en tule menemään lenkille, vaan kaadun sohvalle. Onko paska vaihtoehto parempi kuin ihan hyvä?"

- Ei, kun pitää valita täydellinen!!!

"Mutta kun tiedän, etten valitse."

Lopetin vuoropuhelun aivojeni kanssa sihen. Riisuin vain ulkotakin ja vaihdoin sen pirteämmän väriseen. Laitoin musiikkisoittimen korviin ja astuin ulos farkuissa ja nahkakengissä.

Kävin 20 minuutin kävelyllä. Ei, se ei polttanut varmaan yhdenkään suupalan verran kaloreita. Mutta kyllä, minulle tuli ihan älyttömän hyvä mieli siitä. Ulkona satoi lunta, tunsin miten kylmät lumihiutaleet osuivat kuumille kasvoilleni ja rauhoittivat päätäni. Näin ihania talvivaatteita kadulla, söpöjä koiria ja inspiroiduin musiikista ja talvisesta Kalliosta.

Tulin kotiin. Söin vähän hyvää salaattia. Menin aikaisin nukkumaan. Heräsin pirteänä.

Ymmräsin, en ehkä loppuelämäkseni, mutta edes tämän kerran: toteutettu ihan hyvä vaihtoehto on parempi kuin pussillinen täydellisiä suunnitelmia, jotka ovat niin vaikeita, että ne vain stressaavat ja lamaannuttavat.

Kyllä minä vielä sinne lenkille menen ja olen mennytkin. Ja joskus se meneminen vaatii potkimista. Tuo ilta ei vain ollut se hetki. Silloin lyhyt kävely oli parasta mitä siinä konkurssissa pystyin tekemään. Äärettömästi parempaa kuin maata naama norsunvitulla sohvalla ja syödä kaapista kaikki herkut.

Aamulenkki 5/5

Aamulenkki 5/5

"Tämä kuvakulma ei imartele sinua"

"Tämä kuvakulma ei imartele sinua"