bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

We love the 90's

We love the 90's

We love the 90's -ysärifestarit ovat nyt tampattu. Joka paikkaan sattuu, mutta suupielet hulmehtii onnellisista muistoista. Viikonlopun suurimmat kohokohdat Scooter, joka on livenä käsittämättömän kova, E-Type josta on tulossa minulle uusi Scooter sekä Movetronin Päivin housut.

Viikonloppuun kuului monta muutakin hyvää sekä aika monta laimeaakin bändiä. Toisaalta minkä tahansa festarien perusidea on se, että hyvien esitysten välissä pitää olla tauhkaa, jotta ennättää hengähtää ja pitää hauskaa. Eikä ihmisten akillesjänteet kestäisi muutenkaan jokaista bändiä jorata.

Joku voisi kysyä, että onko se nyt ihan oikeasti järkevää aikuisen ihmisen maksaa itsensä kipeäksi lipuista ja juomista, pukeutua kuin pelle ja mennä kuuntelemaan hasbeen-bändien playbackkäilyä.

Lyhyt vastaus: on järkevää.

Pitkä vastaus: Vaikka juuri tällä hetkellä oloni on liejukalamainen, osin ihan hirveän post-bilehaikeuden takia, niin näistä festareista jäi minulle, taas, yksiä elämäni parhaita muistoja. Ne muistot eivät jää vain Scooterin kovuudesta, vaan siitä kokonaisuudesta, jossa on olennaisena osana kreisi pukeutuminen.

Ysäribileissä ihan mahtavinta huippua on se, miten siellä saa lopultakin vapauttaa itsensä. Mitä väliä ovatko neonsäärystimet ysäriä vai kasaria ja miten pallotrikoot liittyy ysäriin ylipäätään, kun koko homman idea on kaikenlaisten raja-aitojen kaataminen ja lapsenomainen riemu elossa olemisesta. Festarit ovat minunlaiselleni visuaaliselle ihmisille, jonka muisti toimii vaatteilla (muistan menneet tapahtumat ihmisten vaatteiden perusteella, en esim. ihmisten nimien, säätilan tai muiden vastaavien), pysyviä muistikuvia luovia tapahtumia. Ne pysyvät muistikuvat ovat sitten niitä, joiden avulla taistellaan tai edes suojaudutaan jatkuvaa päälle vyöryvää olemassa olemisen sietämätöntä tuskaa vastaan. Kun suru kuristaa kurkusta ja peittää silmäsi, muistat ne hetket kun elämä ei ollut verojen maksamista ja työn tekoa, vaan jotain uskomattoman vapaata, maagista ja pirskahtelevan ilmapallomaisen olemassaolevaa. Minä olin ihminen, en kone, puimassa nyrkkiä hölmölle eurodancehumppabändille tuhannen muun kaltaiseni joukossa. Ne muistot ovat niin kalliita, että palkkapäivänä ei itketä festarien visalaskua maksaessa.

Valehtelisin myös, jos en myöntäisi rakastavani sitä huomiota, jota ysäribileissä saan. Normaalisti olen näkymätön ja päivittäin ihmiset kävelevät kadulla päin kun eivät jostain syystä minua muka näe. Ei sua koskaan kadulla pysäytä kehuen vaatteitasi tai tule spontaanisti juttelemaan. Ei koskaan. Mutta ysäribileissä! Jokainen vastaantulija hymyilee! Tyyliä kehutaan, ei kerran vaan useita kymmeniä kertoja! Otetaan selfieitä ihmisten kanssa, vaihdellaan tyylivinkkejä, nauretaan vaatteidemme hölmöydelle. Yhtäkkiä olenkin ihmisenä elossa myös niille, jotka eivät minua tunne. Yhtäkkiä random-ihmiset ovat kiinnostuneet minusta. Yhtäkkiä minulle puhutaan. Se on ihan uskomattoman vapauttava ja huumaava tunne! En ole enää näkymätön! Olen olemassa! Olen herranjumala olemassa, ihminen, elossa!

Siksi ysäribileet. Siksi ylipäätään kaikki bileet, joissa saa pukeutua.

Kiitos kaikille mukanaolleille ja anteeksi heille, joiden muista kutsuista jouduin kieltäytymään. Ensi vuonna ymmärrän laittaa kaikki ysäribileet jo vuoden alussa kalenteriini, niin en edes vahingossa lupaile ennättäväni festarien aikaan muualle.

Elämä on ihmisen parasta aikaa. We love the 90's!

Home Looks

Home Looks

Paskamainen lenkki

Paskamainen lenkki