bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Lettuja Levillä, osa 4.2

Lettuja Levillä, osa 4.2

Tähän asti tapahtunutta: Ei vain yhden vaan kahden letuttoman hiihtolenkin jälkeen lähdin kolmatta kertaa hiihtämään, pidemmälle lenkille ja kah, eikö 10 kilsan kohdalle suunniteltu lettukahvila ollut kiinni. Letut, where art thou?

Juuh elikkäs... seisottiin siinä Tonttulan pihassa tosiaankin hetki. Lettujen sijaan otin kulauksen vettä ja kouran suklaarusinoita. Fiilikseni kerroinkin jo osassa 4.1, joten skipataan se ja lähdetään jatkamaan hiihtoa.

Katsottiin karttaa ja ei ihan täysin ymmärretty mihin suuntaan lähteä. Latu missä oltiin, oli loppunut Tonttulan eteen tielle. Kartan mukaan ladun pitäisi jatkua eteenpäin. Alkuperäinen reittisuunnitelmamme oli jatkaa Tonttulasta eteenpäin ja sitten joko tehdä hieman pidempi reitti eräälle laavulle tai hiihtää vähän kohti lähtöpistettä ja sieltä tulla toiselle laavulle.

Kun ruoat ja juomat oli jäänyt saamatta, niin päätettiin tehdä se lyhempi reitti. Mutta huomattiin kuitenkin, että eipä tässä pidäkään palata taaksepäin, vaan jatkaa hieman eteen ja sit oikealle. Kahvilan nimi on näköjään Marja-Leena ja matkaa olisi vain 2.5 kilsaa. Huh, lettuisuus pelastettu!

Etsittiin hetken sitä latua ja löydettiinkin lopulta. Syy miksi ei oltu sitä heti huomattu oli ihan vain se, että sen ladun eteen oli ajettu traktorilla kasa lunta. No jo on perkele aikaset ihmiset temppuilleet tällä tavalla ja tuoneet lumikasan risteykseen! Vitutti könytä sen kasan yli. Perkeleen perkeleen perkele.

No eipä sinä montaa metriä oltu hiihdetty tällä ladulla kun alettiin vähän ounastelemaan, miksi se lumikasa siinä oli. Syitä oli kaksi: 1) Latu meni joen yli ja 2) Koska joki oli jo pikkaisen kostea reunoilta, niin latukone ei uskalla enää ajaa tätä reittiä.

Ei meitä se joki pelottanut, kyllä se hiihtäjän kestää, mutta voi veljet missä kunnossa se latu oli kun kukaan sitä ei ollut pitkilleen höylännyt. Luminen, mutta jäinen, mutta upottava, mutta pilalle kävelty. JUMMI JAMMI!

Suksi kyllä luisti sinänsä ihan ok, mutta tasapainon kanssa oli vaikeuksia kun kokoajan meinasi ottaa suksi kiinni johonkin painaumaan tai lumikokkareeseen. Eipä siinä ihan hirveästi ennättänyt enää maisemia katsella kun piti vain katsella latupohjaa ja laskea silmillään etäisyyttä ladun ja nenän välillä, että joko kohta on tarve kiljaista.

Onni onnettomuudessa, hiihtolenkistä ei kirjoitettu klassikkokirjaa: "Viisikko ja vuotavan senkan salaisuus", vaan päästiin ihan elossa kahvilalle. Voi veljet, siellä jo kuhisi parikin pariskuntaa laavun ympärillä. Täällä on vähintään itsepalvelu, ei kai ne saatanat muuten siinä kuhisisi.

Söin lopulta näitä asioita:
- Kulaus vettä
- Kourallinen suklaarusinoita

Kovin oli Marja-Leena lukossa olevan kodan näköinen. Siinä sit pari sanaa vaihdettiin kuhisijoiden kesken.

"Tosi kaunis sää hiihtää! Kyllä se mieli lepää täällä ladulla! Kahvilat pikkasen kiinni, mutta eipä siinä mitään."

Joo, ukko, joo. JOO PERKELE JOO! KOVIN KAUNIS SÄÄ HIIHTÄÄ! SUUTA KUIVAA NIIN MAAN PERKELEESTI JA VITUTTAA KOKO PASKA!

Rauhoitin kuitenkin itseni kuin zen-munkki kusiaispesässä ja kyselin kahviloista. Kuulemma yksi kahvila on ainakin auki, mutta se ei ollut meidän reitillämme. Ei se nyt hirveän kaukana olisi reitistä ollut, mutta silti. Sit kuulemma reitillämme oleva laavu olisi auki.

NONIIN! Auki oleva laavu! Voi pojat!

Kaiken innostuksen keskellä tein kuitenkin ihan nopean yhteenlaskun, joka alkoi kovasti masentamaan. Nimittäin me oltiin tällä hetkellä hiihdetty noin 14 kilometria. Laavulle olisi matkaa 10 kilsaa. Laavun jälkeen olisi nelisen kilsaa porotilalle, jossa ainakin pitäisi olla herkkusia tarjolla. Eli 28 kilsaa olisi plakkarissa porotilalla. Ja mikä pahinta, me ollaan nyt hiihdetty 14 kilsaa ja laavulle on 10 kilsaa. Eli melkein helvetti samanverran lisää laavulle. Jumalauta!

Noniin Pasi, älä laske näin! Ajattele asia positiivisesti. 10 kilsaa on 2x5 kilsaa on 10x1 kilsaa ja kilsa on lyhyt!

Sovittiin etukäteen, että pidetään tauot noin 3 kilsan välein. Eka risteyksessä, sit ison vaaran alla ja sit vaaran päällä onkin jo se meidän laavu.

No eikun sivakat jalkaa ja suksimaan taas ns. ulkosynnyttimeen. On se tämä hiihto kuulkaas mukava laji!

Kaikkein kamalin latuosuus (näin luultiin...) oli takana, mutta aika hirveää latua oli siitä eteenkinpäin. Paana oli kyllä leveä, mutta sitä ei oltu ajettu sileäksi, vaan se oli täynnä reikiä. Kyseessä oli "koiralatu", jonka idea onkin se, että siellä saa kävellä koirien kanssa.

*sivak* Perkele
*sivak* Saatana
*sivak* HOSPOTIPOMILUI

Eka tauko. Ei mulla pulssi niinkään noussut, mutta kokoajan oli jotenkin silleen pikkasen vittumaisen kylmä. Sukat oli litimärät, sauvojen remmi painoi todella kipeästi tottumattomaan kämmeneeni, kainaloja hiersi ja oli kokoajan olo, että tuuli puhaltaa märästi mun perseeseen. Yhdessä vaiheessa oli ihan pakko jäädä työkaverista vähän jälkeen ja yrittää katsoa, että oonko mä saatana paskantanu housuuni kun niin märän kylmältä tuntuu. Vaikka kais se tunne ois lämpimämpi jos oisin.

Toka tauko. Tämä oli spontaani extratauko, koska voimat alkoivat oikeasti hiipumaan. Vähän kuin pitkällä juoksulenkille itse suoritus kyllä edelleen kalisee mukavaa vauhtia, mutta jokapaikkaan kolottaa ja rentous on tipotiessään.

Ja voi helvetti, sitten tuli maaaaaaailman pisin tasamaa. Tasamaa olisi normaalisti ihan jees, mutta jo valmiiksi kipeät tottumattomat jalat, liian pitkällä lenkillä, eivät saaneet mitään lepoa tai vaihtelua. Yhtä saatanan tasaista maata, kokoajan yrittää jyskyttää aika nahkeilla suksilla eteenpäin, kompastellen hurttien jättämiin jalanjälkiin. Koski sääreen, koski nilkkaan, koski saatana perseeseen, koski nivusiin, koski kainaloihin. Perselihakset kramppasi, reidet kramppasi. Sit ne reidet alkoi huutamaan HOOSIANNAA niin kovasti, että piti antaa kaksi kovaa nyrkiniskua. HIIHTÄKÄÄ REIDET ÄLKÄÄKÄ HUUTAKO, saatana, puhisin itsekseni ja väsymystäni kompuroin melkein pahki latuun.

Pisinkin tuomio joskus loppuu, nimittäin tultiin vaaran alle. Tasamaa olisi nyt ohi ja tästä olisi jotain kahdesta neljään kilsaa vaaran päälle, jossa laavu on. Vaara näytti tosi matalalta, mutta jotenkin arvasin, että koska se on vaara, niin eiköhän siinä ole kiipeämistä.

No ei siinä mitään, kyllä mä kiivetä jaksan. Pulssi huteroi siellä 190 pinteillä kun pistin rampan kalkattamaan. Koska jos mulla oli jalat kipeät, niin härkämäisessäni yläkropassa oli vielä sen verran voimaa, että pystyi papu pinkeänä survomaan sauvaa latuun niin maan saatanasti. PERKELE! MÄKI TUKASTA KATUUN JA NYRKILLÄ MAKSAKOUKKUJA! Pöyhin vaaraa oikein kunnolla ja voitin sen saatanan laiskan töröttäjän 10-0 pistellessäni itseni verioksennukset suussa vaaran laelle. PERKELE!

Mutta vaaran laella oli sit sellainen vika, että eipä se laavu siinä heti ollutkaan. Ka eipä kukaan väittänyt sen olevankaan, mutta jotenkin se olisi ollut lohdullista. Ei. Sit tuli just sellainen kaikkein vittumaisin "lievä ylämäki". Voi vittujen perkeleiden lievät ylämäet! MÄ VIHAAN NIITÄ PASKIAISIA! Kokoajan joudut tekemään työtä, suksi liu'u, muttei ole myöskään yhtään alamäkeä jossa levätä. On tämä yksi saatanan työmaa.

Toki pitää huomioida, että kyllähän mä niistä maisemista nautin. Hiihtäminen luonnossa on tosi upeaa, mutta jotenkin yleisfiilis oli vähän katkera, joka vaikutti sit kaikkeen muuhunkin. Aurinko oli pilvessä, kaikki näytti jotenkin tummalta ja sit letuttomuus vitutti niin paljon, että maisemista nauttiminen kuitenkin hautautui sinne kaiken muun alle. Ja olihan tämä liian pitkä lenkki ja liian mones lenkki. Enkä mä ehkä ihan kisakunnossa aamulla ollut muutenkaan, joten sydän läpätteli jo valmiiksi ja lihaksia särki. Kaikkea saatanata sitä aikanen ihminen!

LAAVU! LAAVU!

Mä aloin melkein itkemään ilosta kun nenääni haisi savu. SIELLÄ ON TULTA! Joko se saatanan laavu on tulessa kun joku "suljettu" -lappuun kyllästynyt on tuikannut koko paskan tuleen tai sit se laavu on auki.

LAAVU ON AUKI!

Ja eikö saatana joku ukko ollut siinä ovella viisastelemassa. "Kaunis sää. Kyllä mieli lepää. Ootteko kaukaa tullut". No en mä koskaan turhautumistani muihin pura, joten vastailin viattomalle miehelle ystävällisesti ja vaihdettiin siinä pari sanaa säästä. Sadetta kuulemma luvannut.

Vähän siinä kuitenkin sit alkoi olla jo olo, että meetkö taatto nyt sinne saatanan mökkiin tai hankeen kunhan menet vittuun siitä oviaukosta töröttämästä. Ja menihän se kun lähdin kävelemään kohti silleen, että väistä tai kävelen läpi.

Seisoin laavussa helvetti setelit kädessä ja tajusin, että ei täällä vittu mitään myyntiä ole. Lämmintä on. Lämmin paita liinainen. Tunnelmallista. Kiva tuoksu.

VAAN EI OLE SAATANA MITÄÄN MITÄ SYÖDÄ; JUODA.

Söin ja join:
- Kulaus vettä
- Kourallinen suklaarusinoita

Enpä tiedä. En oikein tiedä. Nyt en tiedä.

(jatkoa seuraa...)

Lettuja Levillä, osa 4.3

Lettuja Levillä, osa 4.3

Lettuja Levillä, osa 4.1

Lettuja Levillä, osa 4.1