bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Lettuja Levillä, osa 3

Lettuja Levillä, osa 3

Noniin, tätä te olette odottaneet!

Elikäs kertauksena osa 2 päättyi siihen, kun olin käynyt sivakoimassa 18 kilometrin lenkin ilman käteistä kalkaania ja siten jäänyt paitsi kaikesta syömisestä ja juomisesta.

Olin jo toipunut tuosta järkytyksestä fyysisesti, mutta henkisesti olin vielä karrella. Mutta antaa karreloida, ajattelin ja tungin kaksikymppisen RIIHIKUIVAA kalgoniittia ainoaan taskuuni. Noniin, nyt ei perkele ole rahanpuutteesta kyrsä kiinni!

Kello oli siis tiistaiaamu ja eilinen pitkä lenkki painoi hieman vielä jäsenissä. Ei haittaa. Sivakat jalkaan ja jalat ladulle. Katsoin huolestuneena kelloani, että niin siis mites tämä nyt. Mun palis alkaa tuossa 12 huudeilla, eli eihän mulla ole hirveästi aikaa. Olin kuitenkin herännyt jo melkein seiskalta, joten juu, ei ole hirveästi aikaa heittää pitkää lenkkiä, mutta eiköhän sitä aikaa ole.

Tällä kertaa ei ollut pitovoiteita lisätty luistelusuksiin, vaan ihan ekasta metristä eteenpäin aloin vetämään luistelua. Mutta noh, mitäs nyt oikein. Suksipa ei taho luistaa!

Nimittäin maanantaina oli kesän kaunein päivä. Yöllä pakkasta, aamulla lämmintä mutta ladut vielä jäässä. Aurinko helli poskia ja tuuli työnsi eteenpäin. Tänään? No ladulla oli sellainen kevyt 5 sentin kerros märkää uutta lunta, jossa suksi ei luistanut yhtään. Kun työnsin ihan täysillä eteenpäin, niin toki ne sukset liikkuivat, mutta mitään liukumista en saanut aikaan.

Tähän väliin hiihto-oppia: hiihtäminen on siinä mielessä kivaa, että tasaisellakin voit kokoajan levätä osan liikkeestä. Ensin lihaksia pursuava yläkroppasi työntää sinua sauvoilla eteenpäin, eli työvaihe, mutta sit tulee lepovaihe kun ensin yhdellä ja sit toisella suksella vain liu'ut eteenpäin. Se on saatana melkein kuin huijaisi, kun limppu läpättä eteenpäin tekemättä mitään!

Mutta ei tänään. Jokainen työntö vei minut työnnön verran eteenpäin, ei senttiäkään enempää. Noh, herra ottaa ja herra antaa, ajattelin, vedetään sitten kovemmalla työllä tämä reissu.

Lähdin sivakoimaan sitä samaa reittiä mitä eilenkin. Metrin hiihdettyäni alkoi satamaan lisää sitä räntälunta. No kah! Koska mitään silmägoggelseja ei ollut mukana, niin vuoronperään suljin silmiäni ja yritin estää räntää lentämästä suoraan verkkokalvolle. Varsin kaunis keli, juu kyllä, on se tämä hiihto niin perkelen hieno laji voi saatana!

Olinko sata metriä hiihtänyt kun rupesin tajuamaan yhtä vähän negatiivisempaa hommelia. Nimittäin mä taisin viimeksi sanoa jotain tyyliin: "Punainen latu on helppo, mutta mäkinen". Niin siis ei mäkinen, vaan mäki. Tajusin aika perkeleen aikaisessa vaiheessa, että tämän lenkin ekat kuutisen kilsaa eivät ole "mäkistä" seutua, vaan pelkkää ylämäkeä. Ylämäkeä, sohjoista sellaista, keskellä vitunmoista räntäsadetta.

*sivak* Perkele
*sivak* On se jo saatana
*sivak* Saatana
*sivak* Vittu mitä hommaa
*sivak* Perkele
*sivak* Saatana

No mutta hiihtäjä tietää mitä hiihto on, joten valitukset perseeseen ja perse näkkärille. UKKO HIIHTÄÄ EIKÄ UIKUTA KUIN TUULI LAPIN PETÄJISSÄ! Ja minähän hiihin. Yltä päältä rännässä, silmät puoliksi kiinni muurautuneena, hiihdin tuskallisen raskaasti viiden kilometrin jatkuvaa tasaista ylämäkeä. Tai no, oli siinä yksi alamäki, mutta alamäessä sukset luistivat niin huonosti, että sekin piti työnnellä.

En mä alkumatkasta edes halunnut ajatella mitään torttuja ja kahveja vielä, kun tulee vain paha mieli. Mutta kun viitisen kilsaa alkoi olla takana, niin eikö ala suu napsamaan, että olikos se laavu tässä piakkoin? Muistelin siinä hetken, muistelu kun oli varsin vaikeaa 190 pulssilla ja juu-u, oliko laavulle 7 kilsaa? Ja hoi, saavuin lopultakin korkean mäen päälle, eli tästä oli vielä alamäkeä sinne laavulle.

OIJOI! Kahvia ja lettua! Väsyneenä ja märkänä, mutta niin saatanan onnellisena kun sain kahvia ja lettua. Join kahvia isoilla kulauksilla ja hornin lettua puhelimeeni niin että napa ruskaa. Nyt on kova! Tämä se on saakeli ihmisen elämää!

Niin siis tuo oli fantasiani. Että noin teen kun pääsen sinne laavulle. Mutta korvat tänne! Nimittäin siinäpä herran enkeli laskeutui taivaasta ja loihti: "Katoppa Pasi ihan saatanan piruuttasi kelloasi!". No mäpä vilkaisin. AI PERKELE KAH! Palaverin alkuun 45 minuuttia!

Katsokaapas kun mä olin joo heränny seiskalta, mutta kellon mukaan ladulla olin vasta vajuu kello yksitoista. Joo, heheee, taisinpa vetää siinä aika runsaan ja hitaan aamiaisen. Joo, niinpä vedit kuomaseni ja kiitos sen, sun pitää NYT kääntyä takaisin, jos aiot ennättää palaveriin.

Positiivinen haaste! Iloinen ongelma! Eli mä en tänäänkään tule syömään sitä saatanan lettua ja juomaan sitä perkeleen kahvia. Ehhei. Käännyin takaisin kun nokipannukahvin aromi melkein jo nenäkarvojani hyväili. Juuh elikkäs, nytpä ukko hiihä niin maan saatanan äkkiä takaisin kämpille, niin ehkä ennätät paltsuun.

Hiihdin. Olinko metrin hiihtänyt kun vastaan tuli latukone. No eipä siinä, kiva oli laskea alamäkeen latukoneen uraa, plussaa siitä, mutta OISPA SE VITUN RAKKINE AJANUT PUOLI TUNTIA AIEMMIN SEN YLÄMÄEN.

Hiihin ihan saatanan kovaa lähtöpisteeseen. Irrotin sivakat. Juoksin mökille. Juoksin suihkuun. Pesin puolet munista ja kainalot ja ryntäsin myöhässä nettipalaveriin.

"Onko teillä siellä Levillä ollut kivaa?"

Oispa lettuja... Oispa niitä saatanan perkeleen helvetin vitun juma-teerenpaska-lauta LETTUJA!

Lettuja Levillä, osa 4.1

Lettuja Levillä, osa 4.1

Lettuja Levillä, osa 2

Lettuja Levillä, osa 2