bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

Maailmanmestaruus-maratoni, DONE

Maailmanmestaruus-maratoni, DONE

No nyt se saatana on sitten ohi! Anteeksi "ihana ja upea ensimaratooni, joka on kamala mutta upea, kevyt kipoittelu" siis tarkoitin.

Jostain luin, että maalissa saattaa itkettää. Näin kävi. 10% siksi kun koski niin saatanan helvetisti joka paikkaan. 1% siksi kun juoksu ei mennyt nappiin ja jouduin kävelemään välillä. 89% siksi kun koko vuoden tahkoaminen on nyt ohi ja olin hyväksytysti maalissa.

Maalissa sit lääkintähenkilökunta nappasi olkapäästä ja käski istumaan ja oksennuspussi oli naaman edessä. En oksentanut. Ei ollut niin paha olo. Mutta olipa perkeleellinen jano! Elämäni paras sokeri-kokis oli se jonka käteeni sain!

Miten polvet? Alkoi pistämään 15 kilsan kohdalla polveen. Pelotti, että tässäkö tämä nyt... No mutta lohdullisesti alkoi sit koskeen niin saatanasti ihan kaikkialle, niin polvikivut unohtui 😂

Entä akillekset? Repivää kipua hieman, ja olihan ne kipeät joo, mutta sekään ei ollut mikään isoin ongelma missään vaiheessa.

No mikä oli suurin ongelma? No kah! Se oli maratonineitsyen kikkapussukallinen amatöörimokia!

Vaikka lämpöä oli vain +25, niin ilman mitään hattua aivot kiehuivat. Ei ollut aurinkolaseja, joten piti juosta toinen silmä kiinni. Geelejä olin varannut 3. Nijom. Valmentaja käski ottamaan 20. Ois pitänyt uskoa.

Ja sit se paras yllärittementti: juoksin saatanan kovaa ekan puolikkaan (5:15 min/km), mutta sittenpä iski seinä. Seinä ei iskenyt kevyesti puhallellen, vaan iski jättimaksakoukun niin syvälle sisäelimiin, että suolet soi vieläkin.

Ekan 21km kierroksen jälkeen nopeus tipahti 6 min/km, sit kohta oli 6:30. Itseasiassa helvetillinen tuska alkoi jo 15km kohdalla, niin siinäpä oli matkaa kipotella vielä.

20-25 meni vielä jotenkin viimeisen geelin avulla, mut 25-30 oli yhtä per-saatanan-kelettä. Ja kun kello mylväisi 32km niim elimistö sanoi stopin. Yritin juosta, mutta keho ei enää suostunut.

Sit kävelin vähän ja juoksin kävelystä saaduilla voimilla. Kohta piti kävellä ja juosta ilman lisävoimia. Sit oli vielä 7km matkaa ja juoksujalka ei vain noussut. Ei vain saatana noussut.

Oksetti, pyörrytti, en nähnyt mitään. Jokapaikkaa särki kuin jäinen puikko perkelettä helvetissä. 6km. 5km. Nopeus oli romahtanut 9min/km.

En voi keskeyttää. En saatana voi keskeyttää. Mutta voipa ulkosynnytin ei, pohkeet alkoivat tuntumaan että ne räjähtää sisältä päin. Mieletön paine teki kävelystäkin vaikeaa. Jäljellä vielä 4.5km. 4.4km. 4.35km. 4.34km. PERKELE! VITTU MITEN PASKA LAJI! SAATANAN PERKELEIDEN HELVETTIEN KATTOKASSISEN MUNASUOJASAATANAKKELIT!

4.33km. 4.298km. 4.297999999km.

Mutta jotenkin. Entiä miten. En muista miten. Yhtäkkiä jäljellä oli 2km ja ohitseni juoksi kaksi vanhaa aussia. Mä en koskaan pääse kävellen maaliin. En koskaan!

Joten perse kohti maata ja oksennusta niellen väkisin pohkeet narisemaan. Askel. Toinen. Kolmas. Rakkoja poltti ja pohkeet kramppaili ja keho kiljui, että KESKEYTÄ. KESKEYTÄ. KESKEYTÄ.

Mutta tämä aussipa olikin enkeli.

"How you doing mate? Keep on running mate. Don't stop. I know it hurts. Keep on running."

Ja sit me juostiin ja juteltiin ja hän lohdutti minua. Juokse tuonne sillalle. Sit seuraavalle pylväälle.

Yritin kävellä, mutta mies ei antanut.

"Sprint for the goal, eh? Keep on running. Don't stop. You do not stop. Come on mate! Faster! Faster! Camoon! You do not walk!"

Oksetti. Oksetti ihan helvetisti. Oksetti ja sisäelimiin koski. MUN ON PAKKO KÄVELLÄ!

"YOU KEEP ON RUNNING MATE! 400 METERS! RUN! RUN FOR THE GOAL!"

Ja mä juoksin. Maaliin asti. Ja sit olikin paramediciä ja oksennuspussia. En mä oksenna mates, mä itken. Helpotuksesta.

SAATANA MIKÄ LAJI! NEVER AGAIN! Vai oisko New York marathon? Hmm!

Aini se aika. 4 h 20 min 52 sek

TURPA KII!!!!

TURPA KII!!!!

Delphiiniset, ootte ihanii muun muassa!

Delphiiniset, ootte ihanii muun muassa!