bodypositive.jpeg

Kurpitsamaha tässä moro!

Kehopositiivisuutta ja esiintymistä rakastava introvertti, joka sekä nauraa että häpeää itseään. Ärtynyt suoli, pömpsä maha ja pää yhtä sekaisin kuin pötsi.

4 yötä maratoniin on, aivan itse laskin sen, perkele

4 yötä maratoniin on, aivan itse laskin sen, perkele

Treeni n. 100:

En muista tarkalleen, milloin sain ajatuksen maailmanmestaruusmaratonista. Noin vuosi siitä on. Ja nyt enää 4 yötä juoksuun on, aivan itse laskin sen.

Vaikka olen juoksennellut, nuorempana enemmän ja vanhempana vähemmän, en ole koskaan juossut maratonpituutta. Ajallisesti pisimmät suoritukset jotain 3h jukolassa, matkallisesti pisin puolimaratooni.

Paljon oli siis treenattavaa, eikä treenaus mennyt ihan kuin elokuvissa.

Aloitin treenit klassisella "harvoin mutta täysiä" -ajatuksella, joka oli kivaa, mukavaa ja toimi. Sit tuli muutto ja kevään ylityöt ja koko treeni jotenkin hajosi ja pian olikin jo Jukolan viestit. Siinä vaiheessa polvetkin olivat jo rullalla ja pilalla.

Kun sain kuulla alkavan nivelrikon pöhisevän polvissa, tajusin etten voi jatkaa näin. Hankin henkilökohtaisen maratonvalmentajan, joka pyöritteli alussa päätään. Polvet rikki, maratoni pitäisi australiassa juosta ja treeniaikaa 4kk.

No treenit alkoi. JA PERKELE ETTÄ VITUTTI juosta usein ja hiljaa. Elämäni paskinta kakkaa. Mutta voi voi kun se maratonkunnon hankkiminen ei hauskuutta kysy, vaan asiantuntemusta. Ja niinpä vaan, kiitos valmentajan inhottavan hitaan ja runsaan treenin kenkä alkoi kipottaa ja polvi kestää.

Hölkkäpulssi tipahti 180 - > 145 ja aloin odottamaan sunnuntain parituntisia töölönlahden kieputuksia. Elämäni parhaita päiviä.

Valmentajan viesti oli selvä. Olen ilmiömäinen juoksemaan ylämäkiä täysiä ja tosi hyvä juoksemaan helvetin kovaa, mutta mulla ei ole olympiajuoksijan kuntoa, jolla voisin maksimipulssilla vetää neljä tuntia. Maratonilla ei voi juosta täysiä.

Sit tuli testikisat. Espoon rantamaratonilla juoksin puolikkaan annetulla sykemaksimilla. Elämäni hauskin juoksu. Oli superupeaa, eikä väsyttänyt maalissa.

Sit tuli syksy ja kylmä. Tuli pitkä flunssa, joka vaivaa vieläkin kuukausia myöhemmin. Ja kah, toiseksi viimeisellä treenikerralla PAMM molemmat akillesjänteet.

VUODEN TREENI HUKKAAN! ETTE OO TOSISSANNE!

En tiedä ovatko. Lääkärillä on ravattu, nappeja syöty, kuntoutusta tehty, lepoa lepitty. Vamman jälkeen pisin lenkkini oli hidas tunti ja sekin kävi akilleksiin. Välillä koskee niin, että kesähelteelläkin oltava villasukat. Välillä hoi henkiin.

Mutta nyt se kaikki rimpuilu on ohi. Kisaa edeltävä treenitauko on alkanut.

En ole complete, mutta olen ready. Mitään ei enää voi tehdä.

Akilleet kestää tai ei. Siihen en voi vaikuttaa. Ainoa mihin voin vaikuttaa on psyykata itseni keskeyttämään jos akilleilla ei voi juosta. Se on vaikeaa.

Pääsin maaliin tai en, tulen olemaan juoksun loppuessa henkisesti ruvella. Vuosi tätä on odotettu. Vuosi treenattu. Itketty ja naurettu. Noin sata treenikertaa. Rahaa palanut kuin mansikkaa puurossa.

Nyt on aika.

Hoah. Herran haltuun, hospotipomilui!

4 yön päästä nähdään miten äijän käy. Perkele!

Delphiiniset, ootte ihanii muun muassa!

Delphiiniset, ootte ihanii muun muassa!

Sämpylääni en jätä

Sämpylääni en jätä